Atomiveteraanit kertovat - Oak Ridge,TennesseeOLWELL, RUSSELL B.:
AT WORK IN THE ATOMIC CITY: A LABOR AND SOCIAL HISTORY OF OAK RIDGE; TENNESSEE 21,50 €
SMITH, P.D.:
DOOMSDAY MEN: THE REAL DR STRANGELOVE AND THE DREAM OF THE SUPERWEAPON 15,60 €
ROCKWELL, THEODORE:
CREATING THE NEW WORLD: STORIES & IMAGES FROM THE DAWN OF THE ATOMIC AGE 16,20 €
Yhteensä 56,30 € Huh-hei sunnuntain rauhaa. Tuli osteltua kirjoja. On niitä Amerikoissa tehty hienoja opuksia atomiajan alkuajoista! Ei tuollaisia suomalaisissa kirjakaupoissa näe. Ei aiheiden puolesta, ei käsittelytavan laadun, eikä graafisen suunnittelun tason puolesta. Suomalaisten kirjojen visuaalinen imago on vähän kuin huonolle paperille painettujen DDR-läisten ilmaispostikorttien, MAOL-taulukoiden ja puhelinluetteloiden kansien, ja sisältä kirjoitettu kömpelöllä insinööris-munkkilatinalla.
Mutta oikeasti nämä ovat kiinnostavia tarinoita. Harmi vain etten saanut Eileen Welsomen kirjaa
THE PLUTONIUM FILES,, joka kertoo Kylmän sodan aikaisista radioaktiivisista ihmiskokeista. Lienevätkö "ydinklingonit" pimittäneet tämänkin tiedonjyvän meiltä eurooppalaisilta? Siinä kirjassa oli tosi mukaansatempaavasti kirjoitettu aloitus... tuntee oikein kuinka teksti lähtee viemään.. Siis tuntee, kuinka kirjoittaja on innostunut aiheestaan, ja on siellä rivien takana läsnä tunteineen kaikkineen kokonaisena ihmisenä. Meni ihan kylmät väreet kun eläydyin.
Welsome on voittanut 1994 Pulitzer-palkinnon, ja minusta on hieno osoitus että naisen logiikalla ja intuitiolla voi lähestyä näitä miehisiä ydinfysiikan maisemia, ja saada niitä selvennettyä. Artokin on maininnut jossain, että naiset taitavat ymmärtää ydinasioita paremmin kuin miehet, koska miehet ovat usein fanaattisia, ja vieraantuneita tunteista/elämästä.
Olen ihan hikipäässä innostunut kaikkeen Oak Ridgeen liittyvään.... Siitä on Suomessa puhuttu niin vähän; julkisuudessa itse asiassa ei mitään, ja se on niin tärkeä atomiaikaan syntyyn liittyvä tarina, että se on ihan häpeä! On kummallista huomata olevansa tällaisessa maassa, missä kukaan muu ei ole innostunut Oak Ridgen tarinoista kuin minä. Nyt sitten löysin tuon Russelin kirjan Oak Ridgen sosiaalisesta ja työläishistoriasta.
En voi lakata hämmästelemästä sitä, että Suomi on maailmanennätysinnolla syöksymässä yhä syvemmälle ydinaikaan, ja samalla osoittaa niin täydellistä laajemman kiinnostuksen puutetta aiheeseen. Kansan kiinnostus on TÄYSI NOLLA itseasiassa. Kuitenkin lisäydinvoimaa kannatetaan henkeen ja vereen. Mikähän siinä on?
Monissa näissä kirjoissa on mustat kannet. Hyvä väri kyllä kuvaamaan "ydinkalmoa". Luen ihan sekaisin atomipommin historiaa, ja siviiliydinvoimaloiden historiaa, koska minusta ei näiden kahden välille voi vetää viivaa. Toinen tukee toista.
En voi ymmärtää miltä niistä ihmisistä tuntui, jotka tulivat Oak Ridgeen töihin, eivätkä edes tienneet mitä heidän tehtaansa tuottaa. Sanottiin, vaikkapa että, että valmistetaan "hevosen etuosan puolikkaita", jotka lähetetään eteenpäin jatkokäsittelyyn. Ihmiset oppivat olemaan hiljaa ja kyselemättä. Jotenkin tuntuu oudolta, että demokraattisessa ja vapaassa yhteiskunnassa on ytimessä tällainen vaikeneminen.
Vertaisin Oak Ridgeä jopa antiikin Ateenaan: vaikka emme ole siitä tietoisia, niin Oak Ridge on nykyisen ajan Ateena, ja olen aika varma että tulevaisuuden historioitsijat tulevat näkemään aikamme niin. Me aikalaiset olemme tietämättömiä, ehkä koska olemme liian lähellä.
Sekin on hassua, miten kulttuuri - siis luova kulttuurimme - taide, teatteri, kirjallisuus.. on niin eriytynyt teknologian maailmasta. Jostain syystä taiteilijat eivät kuvaa modernia teknologiaa, eivätkä enää tunnu ottavan kantaa yhteiskunnallisesti. En oikein ymmärrä nykytaiteilijoitakaan tässä asiassa, miksi he ovat luovuttaneet? Jonkun pitäisi luoda atomiaikakauden kirjallisuus, ja rakentaa ydinaikakauden myytit. Olemme hirvittävästi jäljessä, koska Suomi pidätti henkeään jo vuonna 1946 kun ammuttiin varsinainen lähtölaukaus atomiaikaan. Sen jälkeen on ollut enimmäkseen hiljaista. Kansa on pidättänyt henkeään, tai ummistanut silmänsä, ja insinööreille vain on sallittu innostus, ja touhuaminen. Sanoisin jopa: vain insinöörit ovat olleet luovia. Kirjailijat ovat kirjoittaneet maalaisromanttista kaihoa heinänkorsi suussaan, ja kuvataiteilijat maalanneet latomaisemia. Ydinvoimaloiden piiput on näistä kuvista huolellisesti rajattu ulos.
Itse asiassa nyt vuonna 2009 on vielä vuosi 1946, koska minkäänlaista emotionaalista tai henkistä kasvua ei kansakunnassamme ole havaittavissa. Tai paremminkin on havaittavissa taantumista. Miksi näin?
Olisi kiinnostavaa selvittää niitä pelkoja, mitä suuret joukot kokivat silloin Bikinin koeräjähdyksen yhteydessä. Minulla on intuitio että sitä pelättiin enemmän kuin vaikkapa Hiroshiman ja Nagasakin pommeja. Ehkä siksi koska sanomalehdet uutisoivat Bikinistä avoimesti, silloin koko homma tuli julkisuuteen, ja siis todellistui. Ehkä, jos analysoisisimme tuon vuoden 1946 alkuperäisen trauman, niin alkaisi löytyä vastauksia miksi suomalaiset ovat niin vaitonaisia, eivätkä osaa olla kiinnostuneita. Jäykistyvät vain kalpeina, ja kerrassaan mykistyvät sanattomiksi, kuten Arton kanssa olemme havainneet.
Kun odottaa aikansa, alkaa kuulua epäuskoista muminaa "tinafoliohatuista", ja paheksuntaa että omertan lakia on nyt rikottu. Sitten karhut kömpivät takaisin talvilepoonsa, ja viis veisaavat maailman menosta. Katsovat virkkausohjeita käsityölehdestä, jouluruokaohjeita, ja jääkiekkouutisia, sun muuta kivaa ja mukavaa. Kun on niin kivaa työntää pää pensaaseen. On meillä hieno kulttuuri, ja niin valistunutta tämä nykyaika!
