”Huuruinen” ministeriö?1.9.2008Uusi SuomiProfessori Timo Soikkasen kirja Kekkosen kauden ulkoministeriöstä on synnyttänyt juuri sellaista populistista vinoilua kuin odottaa sopii. Mediassa pohjanoteerauksen teki television aamulähetyksen ankkuri, jonka mukaan Suomen
”ulkopolitiikkaa johdettiin kännissä 1970-luvulla”.Tosiasiassa koko Suomi keikkui kännissä 1970-luvulla.
Silmäätekevät yritysjohtajat, korkeat virkamiehet, toimittajat, julkkikset ja muu kansa kommunikoivat kulttuurimme mukaisesti alkoholin voimalla.
Suhteellisesti vähiten sitä tekivät ulkoasianhallinnon virkamiehet muutamaa näkyvää poikkeusta lukuun ottamatta.
”Eliittiin” luettuja diplomaatteja on mukava mollata tänäkin päivänä, vaikka viinan kanssa ei ulkoministeriössä enää läträtäkään. Kansa tosin jatkaa juomista entiseen tahtiin.Itse tulin ulkoministeriöön vuoden 1970 kesällä 1960-luvun Amerikasta, YYA-sopimuksen ulkopuolisesta maailmasta. Aloitin Risto Hyvärisen juuri perustamassa poliittisen osaston tutkimusjaossa, jonka alkuvaiheita Soikkanen kuvaa tarkasti ja asiallisesti. Mallina oli USA:n ulkoministeriön ”research and intelligence”.
Ensivaikutelmani ministeriöstä oli jo aikaisemmin ollut sen johtavien virkamiesten korkea älyllinen kapasiteetti. Toisaalta monien asenteet niin yrityksissä kuin valtionhallinnossakin olivat myös kyynisiä ja itsetietoisia. Rasismiakin tuli esiin käytävillä ja kabineteissa mutakuono- ja kaalimaa -ilmaisuissa. Amerikan-vuosien jälkeen alkoholikulttuuri ja kylmä sota toivat omat ahdistavat piirteensä Helsingin ilmapiiriin.
Silloinen hallitsija ei nimityskulttuurissaan paljoakaan eronnut hallitsijoiden ikiaikaisista tavoista lähettää kaukomaille joko suosikkeja tai henkilöitä, jotka sopivat hänen mielestään paremmin sinne, missä pippuri kasvaa.
Noista ajoista ulkoasiainhallinnon toimintaympäristön muutokset sekä Suomessa että ulkomailla ovat olleet rajuja ja nopeatempoisia. Ulkoministeriökin joutui maapalloistumisen ryöpytykseen.
Muutosten edessä ministeriöllä on ollut vastassaan populistinen media, viranomaiskauna ja poliitikkojen reviiritaistelut. Hallinnon oma, sisäisen byrokratian kankeus ja vanhoillisuus, kutistuvat voimavarat sekä suomalaisille ominainen yhteistyökyvyttömyys vaikeuttivat nekin UM:n verkoston ja tietotaidon täysmittaista hyödyntämistä.
Globalisaatiokehityksen etenemisvauhdissa vain jatkuvasti visioitaan, rakenteitaan ja toimintamallejaan uusivat, nopealiikkeiset monikansalliset ja kansainväliset yritykset pystyvät asettamaan ensisijaiset etunsa strategisesti järkeviin, uutta luoviin puitteisiin.
Ulkoministeriö on joutunut mukaan globalisaation pohdiskeluun ja sen ”hallintayrityksiin” lähinnä nykyisen presidentin poliittisen agendan puitteissa. Tämä on kuluttanut voimavaroja Suomen omien selviytymisstrategioiden kustannuksella.
Globaalitalouden synnyttämissä taloudellisten painopistealueiden siirtymissä ja uusissa kilpailutilanteissa myös perinteisten ”vanhojen” edustustojen välinearvo on heikentynyt. Esimerkiksi Washingtonin ja Pekingin suurlähetystöjen voimavarojen ja edustavuuden välillä on vallinnut nykykehityksen valossa räikeä epäsuhta.
Vuoden 2001 alkukesällä UM perusteli olemassaolonsa tarkoituksenmukaisuutta laajassa selostuksessa, joka jätettiin poliittisille päättäjille ja jaettiin tiedotusvälineille. Selonteko ei avautunut toivotulla tavalla sen paremmin suurelle yleisölle kuin mediallekaan.
Tiedotusvälineet näkivät yhden valtionhallinnon osan taas naukuvan lisää resursseja. Tai sitten ne esittivät karrikoituja näkemyksiä ”Suomen virallisista edustajista” keikkumassa kaukomaiden cocktail-kutsuilla.
Monilla pääkirjoitusten laatijoilla ei ollut juuri minkäänlaista näkemystä siitä, mitä UM ja sen kenttätyö ovat. Mielikuva lähettilään työstä jäi edustustojen keittiöitä kuvaavien tv-sarjojen tasolle. Toimittajilla ei ollut alkuunkaan kuvaa suomalaisten diplomaattien täysistä työvuorokausista esimerkiksi omien yritystemme toiminnan tukemiseksi maailman uusilla, dynaamisilla kasvualueilla.
UM:n tarpeellisuus uudessa globaalissa toimintaympäristössä koettiin etupäässä pankkivankitapahtumien tai luonnonmullistusten kautta.
Jää nähtäväksi, miten Timo Soikkasen teos ”Uudistumisen, ristiriitojen ja menestyksen vuodet 1970–1981” kirkastaa kansan mielikuvaa ulkoministeriöstä ja diplomaateista. Historiantutkimuksena monet eivät sitä näe.
Itse en valita. Allekirjoittanutta sivuavissa harvoissa kohdissa kuvaus on tarkkaa, tutkimusjaostoa ja Suomen Kuvalehden Veikko Viisi -arvailuita myöten.
Vain yhdessä kohtaa kirjoittaja on hakoteillä leimaamalla allekirjoittaneen keskustapuoluealaiseksi. Tällainen sinnikäs väittämä on tyypillinen esimerkki ulkoministeriön pahimmasta vinoutumasta: poliittisista virkanimityksistä. En ole koskaan ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, en ole koskaan kantanut minkään poliittisen puolueen jäsenkirjaa. En ole koskaan edes tällaista harkinnut. Mutta leimat piti lyödä keskinäisessä kyräilyssä jokaiseen.
Kun presidentti Kekkonen veti Ylioppilaslehden vuosijuhlassa, kauan ennen ulkoministeriöön menoani, kuminauhalla ripustetusta smokkisolmiostani ja tokaisi, että ”nämä solmitaan itse”, tämäkään ei tehnyt minusta keskustapuoluelaista. Olin hankkinut hätäpäissäni juuri tätä tilaisuutta varten vähillä varoilla alennusmyyntismokin. Minulla ei ollut tuolloin minkäänlaista aikomusta ryhtyä joskus diplomaatiksi – Kekkosen nimitettäväksi.
