Viheraho.info
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
Lokakuu 17, 2018, 05:18:15 am

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Haku:     Tarkempi haku
Löytyykö flipperi?
Tiedätkö tarpeettoman tai viallisen flipperin?
Kerro siitä meille,etsimme flipperille uuden omistajan.
Sähköpostia osoitteeseen flipperit@viheraho.com
94945 viestiä 11100 aihetta kirjoittanut 2323 jäsentä
Uusin jäsen: Hirvosen Pentti
* Etusivu Ohjeet Haku Kirjaudu Rekisteröidy

Haluatko mainostaa viheraho.info:Ssa ?
Ota yhteyttä mainostus@viheraho.com
Otan vastaan käytöstä poistuvia langattomia mikrofoneja ja korvamonitoreja. yhteydenOtot pasi@viheraho.com
Lisäksi suuri tarve UPS eli katkottomien powereiden isoista akuista
Teollisuudessa näitä käytettyjä vuoden pari ikäisi akkuja menee poistoon
Voin Noutaa useita kymmeniä kappaleita tarvittaessa
Joten jos tiedät mistä näitä voisi noutaa kerrothan siitä minulle. - Kiitos

+  Viheraho.info
|-+  Yleinen keskustelu
| |-+  LASTENSUOJELU
| | |-+  Miten lastensuojelusta tuli kyttäämistä? ”Yksikin väärin perustein puoskaroitu h
« edellinen seuraava »
Sivuja: [1] Tulostusversio
Kirjoittaja Aihe: Miten lastensuojelusta tuli kyttäämistä? ”Yksikin väärin perustein puoskaroitu h  (Luettu 840 kertaa)
Viheraho
Administrator
*****
Viestejä: 14079

Minä itte :)


WWW
« : Lokakuu 22, 2017, 09:19:02 am »

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/hukassa-huostassa/


Kirjailija Maria Syvälä kirjoittaa lastensuojelun kriisistä: ”Minun on ikävä aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta. Jos perhe ei ole normaali, se on epänormaali, jolloin se on hajotettava. Käsityksen normaaliudesta määrittelee lastensuojeluväki. Mutta onko käsitys kapea ja elämälle vieras?”

Lue kirjoitus ja kommentoi. Keskustelu käydään jutun lopussa.
Hukassa huostassa

Vuonna 2000 olin kahden pikkulapsen 25-vuotias äiti, jolla oli ilmennyt alakuloisuutta esikoisen synnyttyä. Siksi kuopuksen kohdalla hain kotiapua kaupungilta. Kerran viikossa kodinhoitaja leikki lasten kanssa, siivosi ja leipoi sämpylöitä, minä otin päiväunet ja opiskelin tulevaan ammattiini. Olin kiitollinen tuesta enkä nähnyt mitään outoa perhetyön ehdotuksessa tulla videoimaan arkeamme.

Uskoni sosiaaliviranomaisten moitteettomuuteen oli vahva, kunnes vuonna 2008 tuttavani haki apua arjessa jaksamiseen. ADHD-diagnoosin saanut lapsi uhattiin ottaa väkisin hoidollisesti huostaan. Äidin oletettua masennusta käytettiin suunnitelmien verukkeena.

Myöhemmin haastattelin isää ja äitiä, jotka vastustivat lapsensa siirtoa erityisluokalle. Koulun henkilökunnan mielestä vanhemmat vaaransivat lapsen kehityksen ja he uhkasivat tehdä ilmoituksen lastensuojeluviranomaiselle. Lääninhallitus antoi siitä koululle huomautuksen ja totesi, että lapsi voisi jatkaa opiskelua tavallisessa luokassa.

Media uutisoi kyseenalaisin perustein tehdyistä huostaanotoista. Vaikka tunsinkin empatiaa perheitä kohtaan, olin epäileväinen. Otin selvää luvuista lukemalla THL:n Lastensuojelu 2010 -tilastoraporttia. Osoittautui, että lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli melkein 80 000 lasta tai nuorta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja oli kaikkiaan yli 17 000 – puolet enemmän kuin 1990-luvun alussa. Osa sijoituksista oli tehty kiireellisesti tai avohuollon ja jälkihuollon tukitoimin. Kaikista sijoitetuista lapsista 10 000 oli huostassa, viidennes tahdonvastaisesti.

Ei kai tällaiseen ryhdytty turhaan? Eikö huostaanottoja nimenomaan tehty liian myöhään ja varovaisesti, perheitä turhankin paljon suojellen? Jotainhan näissä perheissä täytyi olla pielessä, kun asiat olivat ajautuneet niin pitkälle!

Muuten järjestelmä osoittautuisi läpimädäksi.
Huolitalouden tulkitsijat

Ennen helmikuussa esitettyä Silminnäkijän dokumenttia Huostaanotettu bisnes olin halunnut uskoa, ettei maassamme tehdä laittomia huostaanottoja. Kun huostaanottoperhe kertoi kantansa, ajattelin, ettei kertomus ole lähtökohtaisesti uskottava, vaan katkeruuden sävyttämä sepite. Yksipuoliseen kannanottoon ei vaitiolovelvollinen viranhaltija edes voisi antaa julkista vastinettaan.

Ohjelman jälkeen havahduin.

Entäpä, jos myös virkamiehen versio perustuu subjektiiviseen tulkintaan?

Varatuomari Leeni Ikonen on jo 20 vuotta paneutunut lasten ihmisoikeuksiin ja työskennellyt juristina lastensuojelukentällä. Samaan aikaan sosiaalipuoli on saanut mediassa läpi sanoman, jonka mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kasvava määrä johtuisi yksinomaan perheiden pahoinvoinnista. Ideologian mukaan lapsen ulkoistaminen perheestä ostopalveluna sijaishuollon piiriin auttaa lasta ja jopa huojentaa tämän mieltä.

Todisteeksi lapsen huostaanotolle riittää huoli, jota sosiaalityöntekijä väittää lapsesta tuntevansa. Leeni Ikonen puhuukin huolibisneksestä, johon 2000-luvulla liittyivät erilaiset Huoli puheeksi -koulutustilaisuudet. Huolitalous puhuu ongelmien sijaan huolesta painottaen varhaista puuttumista ja lapsen etua. Sen mukaan ammattilaisen huoli on objektiivinen fakta.

Mutta kuka määrittelee lapsen edun, siis vanhempia paremmin?

Kuka päättää, onko lapsen ja vanhemman kiintymyssuhde vaurioitunut tai vanhemmuus ”riittävää”? Tai sen, onko huostaanoton edellytys eli vaara tai sen uhka vakavaa?

Vastuussa ovat sosiaalityöntekijät, joista noin puolet on epäpäteviä eli ”valesossuja”. Vuonna 2010 sijoitettiin kiireellisesti yli 3 400 lasta, viidenneksen edellisvuotta enemmän. Hoivakielessä toimien oikea-aikaisuus herättänee ihastusta, vaikka pahimmillaan ylityöllistetty sosiaalityöntekijä tapaa lapsen vain muutaman kerran huostaanottoprosessin aikana.

Varhaisen puuttumisen keskeinen työväline on Stakesin kehittämä huolen vyöhykkeistö. Sen tarkoitus oli kannustaa työntekijää puuttumaan huoliinsa. Mutta menetelmää käytettiinkin väärin kouluissa ja sosiaali- ja terveysalalla. Joissakin kunnissa ohjeistettiin luokittelemaan lapsia, jolloin pelko laittomien rekisterien synnystä ei ollut aiheeton.

Vyöhykkeistön luojat kirjoittivat vuonna 2008: ”Esitämmekin nyt kaikille lasten, nuorten tai perheiden kanssa työskenteleville vakavan vetoomuksen: Älkää leimatko lapsia, nuoria tai asiakkaita huolen vyöhykkeistöllä! Huolet vaihtuvat, leimat jäävät.”

Jos haluatte tietää lisää varhaisesta puuttumisesta valtasuhteena, lukekaa Kaisa Hintikan gradu: ”Huolidiskurssissa rakentuu varhaisen puuttumisen eetos, jonka vastaisesti yksilön on vaikea puhua.”

Onko siis kyse vallankäytöstä?
Lastensuojeluilmoitusten kulta-aika

Vuonna 2008 voimaan tulleen uuden lastensuojelulain oli määrä parantaa perheen oikeusturvaa, mutta se laajensikin ilmoitusvelvollisuutta ja madalsi kynnystä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Uusi sosiaalieetos näyttää kannustavan lapsiperheiden kanssa työskenteleviä ottamaan yhteyden lastensuojeluun, kun vähänkin epäilee. Lastensuojelun tietopaketissa (2008) kevennetään ilmoittajan moraalista taakkaa: ”Turhaksi myöhemmin osoittautuva puuttuminen on parempi kuin hädissään olevan lapsen jättäminen ilman apua.”

Eipä ihme, että lastensuojeluilmoituksia tehtiin toissa vuonna 88 347. Määrä lisääntyi yli kymmenyksellä edellisvuodesta. Ilmoitukset koskivat 57 766 lasta. Väestöön suhteutettuna eniten lastensuojeluilmoituksia tehtiin Pohjois-Savossa, vähiten Pohjanmaalla. Vuonna 2010 kunnissa tehtiin 23 831 lastensuojelutarpeen selvitystä.

Kieriskelen yöllä sängyssä ja mietin, miten madallettu ilmoittamiskynnys on vaikuttanut lastensuojelun lisääntyneisiin asiakasmääriin. Kuluu vain vuosikymmen, niin määrällisesti kaikki peruskoululaiset, reilu puoli miljoonaa lasta, on huolesta jäykkänä ilmoitettu sosiaalitoimeen. Nyt siellä jo itketään töiden kuormittavuudesta. Helsingin kaupunki rekrytoi parhaillaan satoja tuki- ja sijaisperheitä.

Entäpä jos joku käräyttää kostoksi perheeni? Nimetön ”ilmianto” voi hyvinkin olla mahdollinen. Niitä voi nimittäin kuka tahansa vähän huolestunut tehtailla määrättömästi ja perättömästikin ilman rikosseuraamuksia.

Tiedän monia, jotka ovat tehneet ilmoituksen lastensuojeluun. Milloin syynä on ollut puistossa kesäiltana yksin leikkinyt koululainen, rapussa kirkunut uhmaikäinen tai lapsi, jonka äiti ”kuulosti humalaiselta soittaessaan tarhaan”. Sen sijaan, että ilmoittajat olisivat menneet vanhempien luo ja kysyneet, mitä kuuluu tai voinko auttaa, he toteuttivat huolehtivan kansalaisen valvontavelvollisuutensa ja kilauttivat sosiaalitoimeen. Lähimmäisen kyttäämisestä oli tullut yhteiskunnallisen osallistumisen armelias, moraalisesti palkittava ele.

Jokainen näistä ilmoittajista perusteli tekojaan ”voimakkaalla intuitiolla”. Mutta nimenomaan intuitioon, fiilikseen tai ”mutuun”, ja juuri niihin, ei pidä perustaa mitään. Intuitio on hämärä käsite, jolla terapia-aikakaudesta huumaantunut keittiöpsykologi voi perustella vainoharhansa. Varhaisen puuttumisen hengessä hatarat tulkinnat naamioidaan ylevän oikeamielisiksi.

Ilmoitusten pitäisi perustua faktaan: niin kauan, kun et ole varma, et tee mitään.

Sosiaalipolitiikan professori JP Roos kertoo eteläsuomalaisessa kunnassa toimivasta perhepäivähoitajasta, joka on tehnyt jo viisi perätöntä ilmiantoa hoitolapsistaan. Lastensuojelu on ottanut kaikki vakavasti.

Joten miten nimettömiin ilmoituksiin tulisi suhtautua?

Pitäisikö koko kirjausjärjestelmä uusia?
Se raha, sekin

Mutta jokin tässä vielä mättää.

Raha, tietysti.

Miten on mahdollista, että lapsia sijoitettaisiin heppoisin perustein, kun se on niin kallista? Kunnan huono talous on pikemminkin este turvata oikeus lastensuojelupalveluihin.

Niin vakuuttaa sosiaalieetos, ja totta se onkin: huostaanotto on kallis projekti. Sijaishuollon kustannukset ovat nousseet yli 600 miljoonaan euroon, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2004. Suurin piirtein saman verran maksavat niin lukiolaitos, toimeentulotuki kuin poliisitoimikin.

Lastensuojelun palvelujärjestelmä on kriisissä. Huostaanotoista on tullut kannattavaa liiketoimintaa, joten sijaishuoltomarkkinat houkuttelevat jo ulkomaalaisia yrittäjiä. Yksityisten lastenkotien määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa – mutta valvotaanko niiden laatua kunnolla?

Kysymys rahasta ei ole yksiselitteinen. Kuntien saamaa valtionapua määrittelevä lastensuojelukerroin perustuu nimittäin lasten huostaanottojen lukumäärään kunnassa. Sisäasiainministeri Päivi Räsänen (kd) kirjoitti pari vuotta sitten, että hallituksen tulisi kiireesti korjata taloudellisia ohjauskeinojaan: ”Kunta saa sitä suuremman valtionosuuden, mitä enemmän lapsia otetaan huostaan.”

Helsingin kaupunginvaltuutettu Sirpa Asko-Seljavaara (kok) sanoo, että monimutkaisten kaavojen mukaan määrittyvät valtionosuudet eivät ole korvamerkittyjä: ”Kunnat saavat siis käyttää heille myönnetyt rahat, miten haluavat.” Hän jopa väitti joidenkin köyhien kuntien manipuloivan toimintaansa, jotta kertoimet olisivat mahdollisimman edullisia.

Ohjaako raha? Entä jos valtionosuus määräytyisikin avohuollon tukitoimien perusteella? Ainakin erityisopetukseen aikoinaan tarkoitetun korotetun valtionavun epäillään olevan yksi syy siihen, miksi erityisoppilaiden määrä nousi maailmanennätyslukemiin – ja siellä se on yhä.

Kuntaliiton johtava lakimies Sami Uotinen kertoo, ettei lastensuojelun valtionosuutta voida laskea järjestelmästä yksiselitteisesti. Ei voida siis tarkasti sanoa, kuinka paljon valtio rahoittaa jonkun tietyn kunnan lastensuojelupolitiikkaa. Eikä lastensuojelukerroin hänestä ohjaa päätöksentekoa: ”Valtionosuus kattaa keskimäärin vain noin neljänneksen kunnalle koituvista todellisista kuluista, eikä järjestelmä lähtökohtaisesti kannusta kuntia lisäämään kustannuksiaan.”

Keskustan kansanedustaja Aila Paloniemi oli mukana ajamassa lastensuojelulain kokonaisuudistusta vuonna 2006. Lastensuojelukerroin taas kuului hänen mukaansa valtionosuuslain uudistukseen. Kertoimen oli määrä korvata aiempi tasausjärjestelmä ja tukea pieniä kuntia huostaanotoissa, jotka usein horjuttivat kunnan taloutta: ”Kerroin ei todellakaan lisää huostaanottoja! Kunnissa otetaan lapsia huostaan aivan liian myöhään.”

Lastensuojelulain tuoreessa pykälämuutoksessa perhehoito määriteltiin ensisijaiseksi hoitomuodoksi sijaishuollossa. Paloniemi on puheenjohtajana Perhehoitoliitossa, jolle Ray on myöntänyt avustuksia 797 000 euroa, toiseksi eniten Keski-Suomessa. Liitto on valtakunnallinen sijoitettujen lasten, sijaisvanhempien ja perhehoitajien aseman parantamista ajava järjestö.

Joten kehen tässä pitäisi uskoa? Päiviin, Sirpaan, Samiin vai Ailaan?

En minä vaan tiedä!

Turussa lastensuojelu pistetään täysremonttiin miljoonien eurojen budjettiylityksen takia. Siellä keskitytään lopultakin siihen, mihin jo alun perin olisi pitänyt: ongelmien ennaltaehkäisyyn ja avohuoltoon.
Syynä vain juopot ja hullut?

Suomessa ei tilastoida huostaanottojen syitä valtakunnallisesti. Siksi mitä tahansa seikkaa voidaan väittää lisääntyneen huostaanoton syyksi. Sosiaalikenttä antaa ymmärtää, että syyt huostaanottojen kasvuun liittyvät juoppouteen ja hulluuteen, kuten ikivanha väittämä kuuluu.

Tahdonvastaisia huostaanottoja tutkinut Johanna Hiitola myöntää, että puolet tahdonvastaisista huostaanotoista johtui nimenomaan vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmista sekä väkivallasta. Toinen puoli tapauksista koski nuoria, jotka olivat väkivaltaisia, tekivät rikoksia ja käyttivät päihteitä – he vaikuttivat olevan vahvasti avun tarpeessa, joskaan heidän perheissään itsessään ei aina ollut isompia ongelmia.

Hiitolan tutkijakollega Virve-Maria de Godzinsky, kaksisataa huostaanottoraporttia luettuaan, näkee osan huostaanotoista olleen täysin aiheellisia. Hänen uudesta tutkimuksestaan nousee kuitenkin esiin nuorten huostaanottojen voimakas kasvu. Taustalla vaikuttavat nuorten käytöshäiriöt ja psyykkiset ongelmat, joten tutkijan mukaan huostaanoton syitä ja vaikutuksia pitäisi pohtia tarkemmin.

Olisikin jo korkea aika kysyä näiltä nuorilta, kokevatko he sijoituksen rangaistuksena rötöksistään tai ”hankalasta” luonteestaan? Auttaako persoonallisuushäiriöstä kärsivää nuorta rupattelu vastavalmistuneen sosionomin kanssa ja sijoitus sähkölukkojen taakse?

Huostaanotto perustuu harvoin yhteen syyhyn. ”Herännyt huoli” lapsesta saattaa olla erilainen kuin varsinaisen huostaanoton peruste. Toki lastensuojelun kontrollitoimet ovat tarpeellisia, kun lapsi on heitteillä ja huostaanoton perusteet ovat olemassa. Kuitenkin nykyään prosessi saattaa alkaa, kun opettaja tekee lastensuojeluilmoituksen kouluongelmien takia. Ilmiö on Leeni Ikosen kokemuksen mukaan yleistynyt ja voi koskea ketä tahansa.

Ihan tavallisista perheistä tehdään turhia selvityksiä vaikkapa siksi, että teini on ollut humalassa. Se taas on pois perhetyön muutenkin pienistä resursseista, joita voitaisiin kohdentaa esimerkiksi kotiapuun ja niihin aiheellisiin huostaanottoihin, jotka todella pitäisi tehdä kiireen vilkkaa.

Johanna Hiitolan tulevassa väitöskirjassa sivutaan maahanmuuttajaperheitä. Huostaanottoa koskevissa oikeuden asiakirjoissa suhtauduttiin negatiivisesti siihen, että vanhemmat lapset auttoivat sisarusten hoidossa. Hiitola kysyykin, voiko vastuunotto nuoremmista sisaruksista olla vahingollista ja lapsen edun vastaista.

Virve-Maria de Godzinsky on havainnut, että usein perheiden ja sosiaalitoimen välit ovat tulehtuneet. Hän pohtii, onko tarjottu apu aina ollut tasavertaista vai ylhäältäpäin annettua ”hyväntekeväisyyttä”, jonka sisältöön perhe ei ole päässyt vaikuttamaan.
Puutteellisia asiakirjoja

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle langettavia tuomioita lasten huostaanotoista.

Mutta mitäpä niistä!

Vai oletteko kuulleet virkamiesten pyytävän julkisesti anteeksi?

Ovatko he koskaan kyseenalaistaneet toimintatapojaan?

Vanhoissa totalitaristisissa järjestelmissä, kun syytön pidätettiin, hän oli rikollinen – muutoinhan puolue olisi tehnyt virheen. Kun tämän päivän Suomessa lapsi sysätään perusteetta erityisluokalle tai otetaan huostaan, on toiminta oikeutettua – eihän koulu- tai sosiaalikoneisto osoita erehtyväisyyttään.

Virheellistä huostaanottoa järjestelmä ei ainakaan tunnista.

Siksi sitä on lähes mahdotonta todistaa, ja vaikka se toteen näytettäisiinkin, ei virkamies olisi siitä vastuussa saati kansalainen oikeutettu vahingonkorvaukseen.

Kun huostaanottopäätös on tehty, uhri on jo leimattu.

Virkamiehen käsitellessä ihmisoikeusasioita työlle tulisi asettaa korkeat laatuvaatimukset. Kuitenkaan Leeni Ikosen mielestä lastensuojelun asiakirjat eivät täytä virkamiehelle asetettuja objektiivisuusvaatimuksia, lakeja ei noudateta. Huostaanottohakemukset voivat perustua tulkintoihin tosiseikkojen sijaan, mutta ne otetaan todesta ja hyväksytään hallinto-oikeudessa: ”Perheen tulisi voida kumota väitteet, mikä on usein mahdotonta. Tämä käännetty todistustaakka on vakava oikeusturvaongelma.”

Johanna Hiitola ja Virve-Maria de Godzinsky jakavat näkemyksen siitä, että hallinto-oikeuden perustelut olivat heikoimmillaan kopioitu suoraan sosiaalitoimen huostaanottohakemuksesta, jonka laadussa oli toisinaan puutteita. Keskeinen ratkaisuperuste eli lapsen etu jäi usein arvioimatta. Päätöksissä ei vertailtu, miksi kodin ulkopuolelle sijoittaminen turvaa lapsen kehityksen paremmin kuin kotiinjääminen.

JP Roos kirjoittaa: ”Päätöksiä tekevät virkamiehet, joita valvovat maallikkoelimet ovat kumileimasimia. Valitusten käsittely on hidasta ja tehotonta. Lasten palauttaminen vanhemmilleen on äärimmäisen hankalaa. Kansalaisen on vaikea saada oikaisua perheensä kohteluun.” Roosin mukaan virkamies voi huolehtimisellaan jopa tuhota perheitä ja päästä itse kuin koira veräjästä, uskoen vieläpä toimineensa oikein.

Tästä on juuri kyse: itsepetoksesta. Sosiaaliala tekee toki usein hyvää ja tärkeää työtä sydämellään – mutta se uskoo tekevänsä niin poikkeuksetta. Niin se kuvitteli silloinkin, kun se lietsoi itsensä insestihysteriaan ja löysi hyväksikäyttäjän merkkejä ihan tavallisista isistä. Anteeksi se ei pyytänyt edes sulkiessaan nuoren tytön betonikoppiin lähes vuorokaudeksi.
Käsitys normaaliudesta kaventunut

Minun on ikävä vanhoja aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta. Leeni Ikosen mukaan nuori yksinhuoltajaäiti, jonka vauva imee nyrkkiä ja heijaa itseään, voi yllättäen joutua tilanteeseen, jossa epäpätevä virkamies toteaa vauvan tulleen kaltoinkohdelluksi.

Siinä missä 1990-luvun perhetyö kannusti vanhemmuuteen ja auttoi perheitä, 2000-luvun aikakausi vieroksuu erilaisuutta, hakee toistuvia huolenaiheita ja sivuuttaa vanhemmat. Jos perhe ei ole normaali, se on epänormaali, jolloin se on hajotettava. Käsityksen normaaliudesta määrittelee lastensuojeluväki. Mutta onko käsitys kapea ja elämälle vieras?

Kasvoin pienessä kunnassa, eikä 1980-luvulla ketään kaveria eristetty erityisluokalle saati otettu huostaan. Olin aika häirikkö teininä, mutta luokanvalvoja ja rehtori tulivat vapaa-aikanaan kotitilallemme keskustelemaan sen sijaan, että olisivat vierittäneet homman sosiaalikoneiston vastuulle.

Jos ne olosuhteet, joita nuoruudessani näin erilaisissa kodeissa, siirrettäisiin tähän aikaan ja kaupunkeihin, hälyttävän moni perhe joutuisi sosiaalimyllyyn. Lapset, jotka vielä 25 vuotta sitten kasvoivat häilyvissäkin olosuhteissa – ihan kelpo aikuisiksi muuten – sijoitettaisiin tänä päivänä toimeksiantosopimuksen kunnan kanssa tehneisiin ”parempiin” perheisiin.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Voiko olla, että lapsilähtöisestä vanhemmuudesta on tehty normi, täydellisyyttä tavoitteleva suoritus, joskin mahdoton toteutettavaksi? Lapsi ei saa enää kasvaa vapaasti ilman epäilystä heitteillejätöstä. Lasta ei saa hoivatakaan vailla huolta äärimmäisestä ylihuolehtivaisuudesta. Ja kun asetat rajat, kasvatusasenteesi voidaan tulkita autoritaariseksi.

Joten juopa siinä sitten rennosti lasillinen punkkua, kun Varhaisen Puuttumisen Yksikkö vaanii ikkunan takana.

Ja auta armias, jos teille sukeutuu vuosisadan perheriita, tai annat kerran tukkapöllyä lapsellesi.

Silloin varhainen puuttuminen todellakin tarkoittaa lapsen varhaista puuttumista perheestä.
Kun sijoitus vaaransi lapsen

Palaan vielä vuoteen 2000, kun kodinhoitaja kävi meillä. Apuun kuului, että osallistuimme perhetyöprojektiin. Annoin suostumukseni tietojen keruuseen ja materiaalin käyttämiseen opetustarkoituksessa. Meitä haastateltiin keittiössä ja arkeamme videoitiin. Silloin olin lapsellinen ja hanke tuntui vain hauskalta.

Enää ei naurata. Entä, jos perheemme joutuikin huolikartoituksen kohteeksi ja sijoitetuksi mahdolliseen riskiryhmään, tietämättäni sitä itse? Ehkä moni sosiaalialan opiskelija on analysoinut sen filmin, jossa leikin lasteni kanssa lähes maanisena, kun jännitin niin paljon kuvattavana oloa.

Nyt kolmannen raskauteni loppuvaiheessa kuiskuttelen vauvalle. Uskallan sentään avautua neuvolassa, jos uuvun, sillä tiedän neuvolantädin olevan tolkun nainen. Mutta mikäli lastani kouluiässä halutaan tutkia ainoana tavoitteena saada hänelle diagnoosi, tulen kieltäytymään. Olen mieluummin ”yhteistyökyvytön kasvattaja” kuin siunaan pakkomielteen leimata lapsi usein täysin tarpeettomalla diagnoosilla.

Tätä kirjoittaessani tietooni on tullut taas kaksi uutta erityislapsen vanhempaa, joita koulu on kostotoimena uhkaillut sossulla. Ja eräs ADHD-lapsen äiti, joka haki itse apua lapselleen tämän jouduttua todistamaan väkivaltaa tuttavan luona. Lapsi oli sen jälkeen alkanut oirehtia, liikkua epämääräisissä porukoissa ja karkailla. Arvatkaa miten siinä kävi? Saiko lapsi terapiaa, kuntoutusta tai oppilashuollon tukea?

Ei. ”Paha lapsi” pantiin laitokseen. Syynä oli se, että lapsi vaaransi oman terveytensä.

Mutta entä sijoitus? Vaaransiko se lapsen terveyttä? Kyllä. Palatessaan kotilomalta laitokseen lapsi sai ohjaajan pysäyttämään auton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja säntäsi moottoritien yli kotiinpäin menevien kaistalle. Paikalle pysähtynyt miesautoilija sai estettyä lapsen hyppäämästä auton alle.

Voitte soittaa minulle Paranoidin, mutta luottamukseni viranomaisiin on heikentynyt ja se järkyttää turvallisuudentunnettani. En suinkaan pidä heitä kaikkia läpeensä mielivaltaisina, koska olen kuullut lukuisia tarinoita rankoissa oloissa viisaita ratkaisuja tekevistä sosiaalityöntekijöistä. Tunnen heitä itsekin. En kuitenkaan usko jokaisen virkailijan ammattitaitoon.

Eikä kyse ole salaliittoteoriasta.

Kyse on vallitsevasta käytännöstä.
Suojelua vai syrjimistä?

En koe olevani yksin havaintojeni kanssa. Mielenterveyden keskusliitto on huomauttanut, että vanhemman mielenterveysongelmia saatetaan jopa käyttää verukkeena lastensuojelupäätöksiä tehtäessä. Professori JP Roos neuvoo välttämään viimeiseen asti kontaktia lastensuojeluun.

Myös Johanna Hiitola näkee ongelmallisena riskikartoitukset ja varhaisen puuttumisen politiikan: ”Kuka määrittelee, mikä on riski? Tai kenen perheeseen tulee puuttua? Tässä on vaara, että aletaan kontrolloida vaikkapa köyhiä perheitä, eli toistetaan lastensuojelun historiaa.”

Ja Leeni Ikonen, joka on hoitanut satojen nuorten ja perheiden asioita oikeudessa, on vain muutamassa tapauksessa huomannut, että huostaanotto on ollut ainut ratkaisu. Tällaisia lausuntoja sosiaaliala luonnollisesti pitää arveluttavina: juristi nyt vain on velvollinen ajamaan yksipuolisesti päämiestensä etua.

Sijoituksen aiheuttama lapsen pompottelu laitoksen ja kodin välillä on aina suunnaton riski lapselle. Vastuuhenkilöt vaihtuvat, ja sijaishuollossa yhden sosiaalityöntekijän vastuulla voi olla 60 lasta. Huostaanoton kohdanneet perheet joutuvat elämään vuosien epätietoisuudessa, ilman riittävää tukea.

Mutta mikä on lastensuojelupolitiikan vaikuttavuus, sen hyöty? Jos lastensuojeluun syydetyillä miljardeilla euroilla ei ole onnistuttu ehkäisemään nuorten uusintarikollisuutta, tai pysäyttämään syrjäytymistä, joka uhkaa varsinkin kodin ulkopuolelle teini-iässä sijoitettuja poikia, on suunta muutettava ja pian! Yksikin väärin perustein puoskaroitu huostaanotto on liikaa.

Lastensuojelu on toisinaan perheitä syvästi traumatisoivaa syrjimistä, jonka arvet eivät parannu. Todellista apua ei löydy valvontakulttuurista, kovasta kontrollipolitiikasta ja lasten laitostamisesta. Apu löytyy kotoa, kun perheitä tuettaisiin ajoissa eli huomio siirrettäisiin varhaiseen tukeen.

Huostaanotto on raju ja viimesijainen pakkotoimi tilanteen korjaamiseksi. Kuitenkin avohuollon palveluita karsitaan, ja toimimattomat peruspalvelut lisäävät huostaanottoja. Se taas on vastoin lastensuojelulakia, jonka tavoite on lasten ja vanhempien tukemisessa, perheen yhdistämisessä ja huostaanoton lopettamisessa.

Joten kuka kertoisi meille, mitä tästä kaikesta seurasi?

Kuka saisi meidät ymmärtämään?

Ruotsissa tehty laaja sijaishuollon selvitys paljasti vakavia puutteita lasten kohtelussa. Olot sijaishuollossa saattoivat olla kotioloja kurjemmat. Suomessa vastaavaa selvitystä ei ole tehty. Kuitenkin esimerkiksi Kelan tutkimus viittaa siihen, ettei huostaanotto aina auta lasta. Onko siis tie helvettiin taas kerran päällystetty hyvillä aikomuksilla?

Jäämme enää odottamaan huostaanotettujen suomalaislasten romaaneja, runoteoksia ja muita ajankuvia, eikä ensimmäistä kirjailijasukupolvea tarvitse odottaa montakaan vuotta.
tallennettu

Viina lahjoitukset Bitcoineina tänne :

1J4gaTHuHWqDxacq4HojEcLagiJWLJ5D8X
Tessu
Sr. Member
***
Viestejä: 572


« Vastaus #1 : Joulukuu 21, 2017, 02:30:30 am »

Tuntuu kyllä että mitä kaikkea Suomessa nykyään tapahtuu ja tehdään niin siitä todellakin puuttuu se maalaisjärki TAI järki yleensäkkin,ensimmäisen hullun direktiivin kun aikoinaan kuulin niin se koski lastenhiekkalaatikoiden rakennelmia,joo o eikö täällä muuta ole kuin tarkkailla mitenkä hiekkalaatikot tehdään,sallikaa mun nauraa ja varmaan nauraa jokainen...
tallennettu
Sivuja: [1] Tulostusversio 
« edellinen seuraava »
Siirry:  

MySQL pohjainen foorumi PHP pohjainen foorumi Powered by SMF 1.1.21 | SMF © 2006-2007, Simple Machines Validi XHTML 1.0! Validi CSS!