Viheraho.info
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
Syyskuu 21, 2020, 16:42:25 pm

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Haku:     Tarkempi haku
HALUATKO EDULLISESTI LAATUA?
HALPAREGAS PALVELEE http://www.halparengas.fi/
95961 viestiä 11236 aihetta kirjoittanut 2376 jäsentä
Uusin jäsen: Josokki
* Etusivu Ohjeet Haku Kirjaudu Rekisteröidy

Haluatko mainostaa viheraho.info:Ssa ?
Ota yhteyttä mainostus@viheraho.com
Otan vastaan käytöstä poistuvia langattomia mikrofoneja ja korvamonitoreja. yhteydenOtot pasi@viheraho.com
Lisäksi suuri tarve UPS eli katkottomien powereiden isoista akuista
Teollisuudessa näitä käytettyjä vuoden pari ikäisi akkuja menee poistoon
Voin Noutaa useita kymmeniä kappaleita tarvittaessa
Joten jos tiedät mistä näitä voisi noutaa kerrothan siitä minulle. - Kiitos

+  Viheraho.info
|-+  Yleinen keskustelu
| |-+  LASTENSUOJELU
| | |-+  Miksi Suomessa ei saa muutoksia vääriin päätöksiin?
« edellinen seuraava »
Sivuja: [1] Tulostusversio
Kirjoittaja Aihe: Miksi Suomessa ei saa muutoksia vääriin päätöksiin?  (Luettu 877 kertaa)
Viheraho
Administrator
*****
Viestejä: 14443

Minä itte :)


WWW
« : Lokakuu 21, 2017, 11:34:43 am »

http://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/vaaryyskirja.htm


Johdanto: pysyvän huostaanoton periaate Suomessa

 

 

 

Vuonna 1987 syntynyt pikku M otettiin huostaan viisivuotiaana vuonna 1992, kun hänen vanhempansa erosivat äidin mielenterveysongelmien takia. Isä oli syvästi masentunut eikä vastustanut huostaanottoa. Kun isä sitten toipui, hän alkoi vaatia poikansa palauttamista ja vetosi mm. psykiatrin lausuntoon tervehtymisestään. Tällöin poika oli ollut sijoitettuna vajaan vuoden, josta suurin osa oli ollut lastenkodissa, missä poika ei ollut viihtynyt. Lasta ei kuitenkaan palautettu, sillä hänet oli jo ehditty sijoittaa sijaisperheeseen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, sosiaalilautakunta oli jo päättänyt sijoituksen pysyväksi ja kerännyt lausuntoja, joiden mukaan isä ei olisi kyennyt hoitamaan lasta. Lausuntojen antajat eivät olleet missään vaiheessa tavanneet isää eivätkä olleet perehtyneet hänen ja pojan suhteisiin. Lautakunta päätti tapaamisten rajoittamisesta, jotta poika sopeutuisi sijaisperheeseen, minne hänet oli luvattu. Tästä alkoi pitkä ja monipolvinen valitusprosessi, jonka yhtenä välivaiheena on se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIOT) myönsi vuonna 2005 tapaukselle valitusluvan (R vs. Finland, 34141/96). Tapauksen kuvaus perustuu tähän EIOT:n julkiseen valituslupapäätökseen.

Isän ryhdyttyä peräämään poikaansa takaisin, lastenkodissa kehitettiin insestiväite, joka perustui siihen, että poika hipelöi pippeliään. Isä sai tämän epäilyn tietoonsa vahingossa, kun hänelle toimitetuista papereista, joista ko. epäilykset oli sutattu yli, tulikin alkuperäinen teksti kopioitaessa esiin.  Tätä väitettä käytettiin jatkuvasti hyväksi perusteltaessa sitä, miksi poikaa ei saisi päästää isänsä luokse. Isä kävi läpi kaikki oikeusasteet, jotka vahvistivat sosiaalilautakunnan linjan, tosin vaihtelevilla perusteilla. Milloin väitettiin että isän kyky vanhemmuuteen oli heikko, milloin väitettiin, että lapsi tarvitsi terapiaa (ainakaan minulle ei ole selvää, miksi terapian tarjoaminen tekee mahdottomaksi luovuttaa lapsi vanhemmalleen). Lausunnot, joihin oikeusistuimet nojasivat Suomessa, olivat sellaisten psykiatrien työtä, jotka eivät missään vaiheessa tavanneet kumpaakaan yhdessä, eivätkä olleet kiinnostuneita isän ja pojan välisestä suhteesta, ja jotka olivat alun perin sitoutuneet sijoitukseen. Sosiaalilautakunta kieltäytyi tilanteen arvioittamisesta ulkopuolisella, riippumattomalla psykiatrilla, joka olisi selvittänyt pojan mielipidettä. Poikaa peloteltiin mm. sillä, että jos hän haluaisi palata isänsä luo, hän joutuisi lastenkotiin, mitä hän aiheellisesti pelkäsi (oltuaan sellaisessa jo n. vuoden ajan).

 

Nyt olemme vuodessa 2006. Poika on 19-vuotias. Hän ei halua tavata isäänsä. Isä on luopunut yrittämästä pitää yhteyttä poikaansa. Suomalaiset lastensuojeluviranomaiset ovat taas kerran onnistuneet erottamaan lapsen ja vanhemman toisistaan. Vain Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on enää kiinnostunut tapauksesta. Suomen valtio kylläkin tarjosi isälle 10 000 euron korvausta, jotta hän ei olisi tehnyt valitusta Strasbourgiin (missä korvaukset ovat yleensä mitättömiä). Ilmeisesti ainakin ulkoministeriön juridisella osastolla ajateltiin, että Suomelle saattaisi käydä köpelösti. Toivon että niin käy. Ilman valitusta EIOT:een tämänkin tapauksen vaiheet olisivat jääneet piiloon. Onneksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauskuvaukset ovat erittäin tarkkoja ja huolellisia ja tuomioistuin suhtautuu ihmisoikeuksiin vakavasti.

 

Se, mistä tämä tapaus on jäävuoren huippu, on eräänlainen suomalaisen lastensuojelun piilokäsikirjoitus: jos lapsella on huonot vanhemmat, niin lapsi täytyy ottaa vanhemmiltaan pysyvästi. Lapsen vanhemmat eivät yleensä paranna tapojaan, joten lapsen palauttamista ei tarvitse harkita. Kutsun tätä piilokäsikirjoitukseksi, sillä Lastensuojelulain pääperiaatteena, aivan Lapsen oikeuksien julistuksen mukaisesti on lapsen oikeus perheeseensä: huostaanotto on äärimmäinen poikkeustoimi, jota voidaan jatkaa vain niin kauan kuin olosuhteet niin vaativat.

 

Tämän artikkelin lähtökohtana on suuttumus ja voimattomuuden tunne, siis juuri sellainen tunne jota jokainen, joka on joutunut väärin kohdelluksi, tuntee. Yritän hillitä sitä, koska suuttuneena kirjoittaminen ei näytä tuottavan toivottuja tuloksia, vaan pikemminkin väärin kohdistuvaa ärtymystä. Toisaalta: kun tarpeeksi kauan kirjoittaa, alkuperäinen vihaisuus laimenee, ehkä liikaakin. Yllä kuvattu tapaus on kuitenkin vain yksi monista: jatkuvasti törmää samankaltaisiin tapauksiin. Niille on kaikille yhteistä se, että Suomessa on lähes mahdotonta saada korjausta virkamiesten tekemiin ilmeisiinkin virheisiin. Ero vaikkapa ranskalaiseen Outreaun tapaukseen on dramaattinen (ks. Le Monde 6.12.2005). 13 tavallista ranskalaista, jotka epäonnekseen asuivat tai työskentelivät samassa lähiössä kuin eräs mytomaaninen äiti, joutui väärien insesti- ja pedofiliasyytösten takia vangituiksi ja tuomituiksi (ja kaikkiaan 24 lasta otettiin huostaan), kunnes lopulta todettiin, että syytökset heitä kohtaan olivat vailla perusteita, ja tuomiot peruttiin. Ranskassakin sosiaaliviranomaiset yrittivät vielä tämän jälkeen viivyttää lasten palauttamista lasten edun nojalla, mutta joutuivat luopumaan yrityksistään. Vapautetuille on maksettu huomattavat korvaukset, ja tapausta on käsitelty laajasti mm. senaatin kuulusteluissa. Ranskan presidentti ja oikeusministeri pyysivät tuomituilta julkisesti anteeksi. Tuomion määräämiseen vaikuttaneet ns. asiantuntijat, jotka olivat pitäneet pedofilia- ja insestisyytteitä toteen näytettyinä, samoin kuin tutkintatuomari, joka otti aiheettomat syytökset vakavasti, ovat nyt joutuneet syytettyjen penkille. On vaikea kuvitella, että Suomessa oikeusjärjestelmä kykenisi oikaisemaan tuomioitaan, saati että suomalainen oikeusministeri pyytäisi tapahtunutta anteeksi.

 

Meillä Suomessa kansalaisella on äärimmäisen vaikea saada muutosta/oikaisua itsensä/lastensa kohteluun. Virkamiehellä on suuret mahdollisuudet toteuttaa tahtoaan, varsinkin sosiaalitoimen puolella. Virkamiehellä on laaja harkintavalta jopa silloin kun hän vaikuttaa suoraan toisen ihmisen elämään, ja tähän ei yleensä puututa, ellei ole täysin selviä todisteita siitä, että virkamies on toiminut lain vastaisesti. Useimmissa tapauksissa asiakas ja virkamies ovat kahden kesken vastakkain ja tällöin asiakkaan sana painaa vähän. Hänellä täytyy olla konkreettisia todisteita siitä että virkamies on toiminut väärin, kun taas virkamies ei tarvitse todisteita siitä, että on toiminut oikein. Näytön puuttuessa hänen oletetaan toimineen lainmukaisesti.  Ja todisteiden olemassaolokaan ei välttämättä asiakasta auta, jos virkamies pystyy selittämään toimintansa parhain päin, tai vetoamaan epämääräiseen lain määräykseen (esimerkiksi ”lapsen etuun”, jonka itse määrittelen seuraavasti: lapsen etu on kaikki se mitä ns. asiantuntijaviranomainen pitää lapsen etuna tai mikä sopivasti valitussa asiantuntijalausunnossa todetaan lapsen eduksi).

 

Periaatteessa suomalainen järjestelmä on kansainvälisesti verrattuna hieno ja suurin osa virkamiehistä näyttää yrittävän toimia niin, että he ottavat huomioon erilaisten lakien velvoitteet ja tarkoitukset[2].  Ainakin he usein vakuuttavat tätä. Me olemme tasa-arvoisia lain edessä, paljon suuremmassa määrin kuin monissa muissa Euroopan maissa, koko maailmasta puhumattakaan. Kansalaisten oikeusturvaan on kiinnitetty paljon huomiota, säännösten tasolla. Silti: jos virkamies päättää toimia oman päänsä mukaisesti ja haluaa olla piittaamatta kansalaisten oikeusturvasta tai olosuhteista (esimerkiksi pitäessään velvollisuutenaan olla ”puolueellinen lasten hyväksi”), hän voi tehdä todella pahaa jälkeä. Pahimmillaan hän voi jopa tuhota perheitä, viedä lapsia molemmilta tai toiselta vanhemmalta ilman syytä, aiheuttaa lapsille loputtomia kärsimyksiä turhien ”huolten” takia ja päästä itse kaikesta tästä kuin koira veräjästä. Hän voi vieläpä katsoa toimineensa oikein: en ole kuullut, että nämä virkamiehet kyseenalaistaisivat toimintatapaansa. Eikä yhdessäkään tapauksessa ole tietääkseni esitetty minkäänlaisia anteeksipyyntöjä, edes ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen jälkeen.

 

Kuuluisimpia tällaisia tapauksia Suomessa ovat  T:n (eli ns. Nikon) tapaus, jossa aiheettomat insestiepäilyt johtivat kohtuuttomiin seurauksiin, sekä K&T:n tapaus, joista molemmista Suomi on saanut tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (jälkimmäisessä siitä, että viranomaiset pyrkivät – ja onnistuivat - erottamaan lapset ja vanhemmat pysyvästi toisistaan, edellisessä taas kohtuuttomasta viivyttelystä). Juuri K&T:n tapauksessa tuli selvästi todetuksi myös se, että virkamiehen harkintavalta on suuri, eikä siihen myöskään maan ulkopuolella haluta puuttua (Suomessahan kaikki oikeusinstanssit siunasivat viranomaistoimet, mutta periaatteessa ihmisoikeustuomioistuimen toimivaltaan kuuluisi myös ei-ihmisarvoisen kohtelun arviointi). Kuitenkin tässä tapauksessa – poikkeuksellisesti - Suomi sai tuomion myös väärästä huostaanotosta. Yleensä kuitenkin ainoaksi oljenkorreksi jää Euroopan ihmisoikeussopimuksen pykälä siitä, millaisia ihmisoikeuksien vastaisia toimia ei demokraattisessa yhteiskunnassa voida hyväksyä tai pykälä siitä, että kohtuuttoman pitkiä oikeuskäsittelyitä ei voida hyväksyä. Eikä EOT:n tuomiokaan merkitse muuta kuin sen toteamista, että virkamiehet ovat tehneet väärin: korjausta asiaan tai kunnon korvauksia ei ihmisoikeustuomioistuimen kautta saa. T:n tapauksessa korvaukset olivat 3500 €, kun valittajien Suomessa maksettavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut olivat nelikymmenkertaiset (v. 1999 mennessä 140 000 € plus korot). T:n vanhemmat maksavat niitä lopun ikäänsä, T itse on sen sijaan vapautettu korvausvelvollisuudesta (alun perin käräjäoikeus olisi pannut hänetkin maksamaan yhteisvastuullisesti korvauksia siitä, että häntä oli aiheettomasti epäilty insestin uhriksi, mutta hovioikeus oli sentään vähän inhimillisempi). Ihmisoikeustuomioistuimen päätökset eivät näytä myöskään vaikuttavan siihen, miten viranomaiset niiden jälkeen toimivat, eikä niitä edes käsitellä julkisuudessa (T and others vs. Finland 27744/95 ratkaistiin Strasbourgissa Suomen valtion vahingoksi 13.12.2005, mutta siitä ei enää kirjoitettu lehdissä mitään; aikaisempia vaiheita lehdet vielä jaksoivat seurata). Jäljelle jää se erittäin merkittävä asia, että ilman Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyä emme tietäisi näistäkään skandaalimaisen huonosti hoidetuista prosesseista juuri mitään – ja suomalaiset viranomaiset voisivat taas kerran vetäytyä salaisuussuojan taakse.

 

 

 

 

1. Lakien lupaus: perustuslaki ja sosiaalihuollon asiakaslaki

 
Suomi on monella tavalla sitoutunut hyvään hallintoon ja kansalaisten oikeuksien takaamiseen. Olemme allekirjoittaneet Euroopan ihmisoikeussopimuksen, joka takaa mm. sen, että kansalaisia ja perheitä ei saa kohdella huonosti ja että perheitä ei saa hajottaa. Tuomioistuimet ovat vähitellen alkaneet ottaa nämä sopimukset vakavasti, vaikka (lastensuojelu)viranomaisille ne näyttävät vielä olevan melko vieraita. Ja lisäksi niitä tulkitaan hyvin vaihtelevasti: perheen suojaa ei usein korosteta lainkaan, vaan sen sijaan painotetaan yksilöiden suojaa.
Meillä on myös omia lakeja, jotka antavat periaatteessa erinomaisen suojan virkamiesmielivaltaa vastaan. Suomen perustuslaissa on mm. seuraavat pykälät:
 § 6

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

§ 21

Jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.

Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.

§ 22

Julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Toisin sanoen, julkista valtaa edustavat viranomaiset ovat viime kädessä vastuussa siitä että oikeudet myös toteutuvat. Kysymys kuuluu: mitä on tehtävissä, kun virkamiehet itse rikkovat perus- ja ihmisoikeuksia vastaan kohdellessaan kansalaisia? Kansalaisilla on kahdenlaisia keinoja: valittaa päätöksistä eri oikeusasteisiin tai kannella virkamiehen toiminnasta.

§ 108

Oikeuskanslerin (…) tulee myös valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet, julkisyhteisön työntekijät ja muutkin julkista tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. Tehtäväänsä hoitaessaan oikeuskansleri valvoo perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista.
109 §

Oikeusasiamiehen tulee valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet, julkisyhteisön työntekijät ja muutkin julkista tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa.

 
111§
Oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen tietojensaantioikeus

Oikeuskanslerilla ja oikeusasiamiehellä on oikeus saada viranomaisilta ja muilta julkista tehtävää hoitavilta laillisuusvalvontaansa varten tarvitsemansa tiedot.

Tämän voisi ymmärtää niin, että lainvalvojat voisivat jopa vaatia viranomaisia luovuttamaan tietoja vaikkapa käymistään sähköpostikeskusteluista, mutta näin ei kuitenkaan tapahdu.

Näiden säädösten lisäksi tulevat hallintolaki (434/2003) ja sosiaalihuollon asiakaslaki.

Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista, (812/2000) Tässä luen niitä maallikkona ja uskon siihen mitä ne sanovat. [3] Hallintolaissa pyritään varmistamaan se, että kansalaisen saama kohtelu on tasapuolista, lainmukaista, että tieto kulkee hyvin ja ratkaisut perustellaan asiallisesti sekä virheet pyritään korjaamaan ilman raskaita oikeuskäsittelyitä.  Siis kaiken kaikkiaan pyritään varmistamaan, ettei kantelutarvetta synny. Hallintolaki on laki, jonka pitäisi olla jokaisen viranomaisen odotustilan seinällä, mutta näin ei ole. Jos olisi, niin tälle kirjoitukselle ei ehkä olisi ollut nykyisenkaltaista tarvetta.

 

Sosiaalihuollon asiakaslaki taas lupaa seuraavaa:

 
4 § Oikeus laadultaan hyvään sosiaalihuoltoon ja hyvään kohteluun

Asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa ja hyvää kohtelua ilman syrjintää. Asiakasta on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan.

Sosiaalihuoltoa toteutettaessa on otettava huomioon asiakkaan toivomukset, mielipide, etu ja yksilölliset tarpeet sekä hänen äidinkielensä ja kulttuuritaustansa.
8 § Itsemääräämisoikeus ja osallistuminen

Sosiaalihuoltoa toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon asiakkaan toivomukset ja mielipide ja muutoinkin kunnioitettava hänen itsemääräämisoikeuttaan.

Asiakkaalle on annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen. Sama koskee hänen sosiaalihuoltoonsa liittyviä muita toimenpiteitä. Asiakasta koskeva asia on käsiteltävä ja ratkaistava siten, että ensisijaisesti otetaan huomioon asiakkaan etu.
10 § Alaikäisen asiakkaan asema

Alaikäisen asiakkaan toivomukset ja mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla.

Kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon toimissa, jotka koskevat alaikäistä, on ensisijaisesti otettava huomioon alaikäisen etu.

Ikävä kyllä juuri sosiaalihuollon asiakaslaki antaa viranomaisille myös yllin kyllin mahdollisuuksia käyttää salassa pidettäviä tietoja hyväkseen asiakkaitaan vastaan.  Viranomainen voi levittää tietoja viraston sisällä melko huolettomasti, lähetellä niitä muille viranomaisille ja tuomioistuimelle, kunhan vain maaginen sanayhdistelmä ”lapsen etu” sitä vaatii. Esimerkiksi alla tarkasteltavassa tapauksessa sosiaaliviranomainen lähetti psykiatrin laatiman lausunnon oma-aloitteisesti tuomioistuimelle, kun lausunnossa (joka perustui samaisen viranomaisen tarjoamaan hyvin yksipuoliseen asiakirja-aineistoon) esitettiin toisen vanhemman tapaamisoikeuden voimakasta rajoittamista. Kyse ei ollut varmastikaan lapsen edusta, ja hallinto-oikeuskin totesi tässä yhteydessä, että tietoa ei olisi saanut antaa, mutta mitään erityistä rangaistusta viranomainen ei saanut (ei siis edes varoitusta). Todettiin vain, että hän toimi väärin.
16 § Suostumus tietojen antamiseen

Salassa pidettävästä asiakirjasta saa antaa tietoja asiakkaan nimenomaisella suostumuksella tai niin kuin laissa erikseen säädetään. Milloin asiakkaalla ei ole edellytyksiä arvioida annettavan suostumuksen merkitystä, tietoja saa antaa hänen laillisen edustajansa suostumuksella.

Salassa pidettävästä asiakirjasta saa antaa oma-aloitteisestikin tiedon, kun epäillään edellä 2 momentissa tarkoitettua rikosta taikka silloin, kun epäillään jonkun syyllistyneen siinä mainittua vähäisempään rikokseen, jos sosiaalihuollon järjestäjä ja toteuttaja arvioi sen olevan välttämätöntä lapsen edun taikka erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun vuoksi.
Salassa pidettävien tietojen antaminen asiakkaan suostumuksesta riippumatta eräissä muissa tilanteissa

Sen lisäksi, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa tai henkilötietolaissa säädetään, sosiaalihuollon järjestäjä tai toteuttaja saa, jos se on välttämätöntä lapsen edun taikka erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun vuoksi, antaa tiedon salassa pidettävästä asiakirjasta asiakkaan tai tämän laillisen edustajan suostumuksesta riippumatta tuomioistuimelle tai muulle viranomaiselle asiassa, jossa sosiaalihuollon viranomaiselle on laissa säädetty oikeus tai velvollisuus panna asia vireille taikka osallistua vireillä olevan asian käsittelyyn tai toimeenpanoon antamalla lausunto tai selvitys taikka muulla vastaavalla tavalla.
23 § Muistutus

Asiakkaalla on oikeus tehdä muistutus kohtelustaan sosiaalihuollon toimintayksikön vastuuhenkilölle tai sosiaalihuollon johtavalle viranhaltijalle. Muistutukseen on vastattava kohtuullisessa ajassa sen tekemisestä.

 

Salassapitovelvollisuuden ja toisaalta tiedonantovelvollisuuden rikkomisesta on tiedossa jopa rangaistuksia, mutta kaiken kaikkiaan sosiaalihuollon asiakaslaki (so. laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista) on nähdäkseni enemmänkin laki sosiaalihuollon virkamiesten oikeuksista saada ja käyttää asiakasta koskevaa tietoa miten vain haluavat. Silti sen yleiset määräykset edustavat aivan toisenlaista näkemystä, ja tässä kohdistankin huomion selkeään ristiriitaan: lain yleisten lähtökohtien perusteella voisi luulla, että lain tarkoituksena on asiakkaiden suojeleminen tai asiakkaiden edun huomioonottaminen, vaikka käytännössä laki toimii asiakkaita vastaan.  Tällaisia lakeja on maassamme aivan liikaa. Voisi jopa väittää, että yleisesti ottaen suomalaisia kansanedustajia vedetään nenästä: he kiinnittävät huomiota lakien yleisperusteluihin, kun taas virkamiehet kiinnittävät huomiota vain niihin pykäliin, jotka vesittävät lakien tarkoituksen. Mutta on varmaa, että kokeneet poliitikot kyllä tietävät miten laki todellisuudessa toimii. He antavat virkamiehille sen, mikä virkamiehille kuuluu ja saavat itse hyvän omantunnon.

 

 

Voin siis valittaa ja tehdä kanteluita, voin saattaa ongelmani hallintotuomioistuimen ja jopa käräjäoikeuksien käsiteltäväksi ja jäädä odottamaan, kun koneisto jauhaa. Virkamiesten on kirjoitettava vastineita ja selitettävä tekemisiään. Merkittävä muutos on, että nykyään heidän on perusteltava päätöksensä ja kerrottava mihin voin valittaa. Ennen kaikkea virkamiehen täytyy olla puolueeton ja kohdella ihmisiä tasa-arvoisesti, ilman sukupuoleen tai alkuperään liittyvää syrjintää. Asiakasta on kohdeltava ihmisarvoisesti, otettava huomioon hänen tarpeensa ja toivomuksensa ja otettava ensisijaisesti huomioon asiakkaan etu. Jostain syystä tällä määräyksellä ei ole mitään arvoa, kun sitä verrataan lastensuojelun käsitteeseen ”lapsen etu”.  Sama koskee perheen suojaa. Kuitenkin ilman muuta tärkein ihmisoikeuksien ja lasten oikeuksien suoja on kansainvälisissä sopimuksissa ja niiden turvaksi luoduissa tuomioistuimissa. Sekä Euroopan ihmisoikeussopimus että Lasten oikeuksien sopimus korostavat vahvasti sitä, että ihmisillä on oikeus perheeseen ja että perheitä ei saa viranomaisten toimesta pyrkiä hajottamaan. Meillä Suomessa on kuitenkin vallitsevana näkemyksenä lastensuojelussa, että perheellä sinänsä ei ole mitään erityistä arvoa suhteessa lapsen etuun. Perhe on vain yksi sopimus muiden joukossa.  Tässä suhteessa ristiriita esimerkiksi kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin on ilmeinen: niissä korostetaan varsin voimakkaasti perheen merkitystä ja ”pyhyyttä” (perheenjäseniä ei saa erottaa toisistaan ilman todella hyvää syytä).

 

Lastensuojelulaki on vuodelta 1983 ja monessa suhteessa varsin tiukasti asiakkaiden oikeuksia puolustava laki: siinä on periaatteessa taattu lapsille ja heidän vanhemmilleen laajat kuulemisoikeudet ja asetettu huostaanotoille tiukat edellytykset. Lakia on kuitenkin sovellettu melko löysästi, ja vasta aivan viime aikoina sen soveltamista on tehostettu. Laissa oli kuitenkin lähtökohtaisesti vakavia porsaanreikiä: ensimmäisenä se, että ensisijaisen huostaanottoratkaisun tekee luottamusmieslautakunta, eikä se edes valvo kaikkia huostaanottotapauksia vaan ainoastaan niitä, joita lapsi tai vanhemmat vastustavat. Toinen lain iso ongelma on lapsen edun käsite, jonka tulkintamonopolin sosiaalityöntekijät  ja lääkärit ovat ottaneet itselleen. Näin lapsen edusta on tullut väärin käytettynä myös sopiva lyömäase, jolla voidaan argumentoida sekä lapsen tosiasiallista mielipidettä että vanhempien näkemyksiä vastaan (ks. myös Sund 2005). Tämän lisäksi laista on lastensuojelun käytännöissä johdettu käsite ”huoli” eli ajatus siitä, että mitään ei ole tarvinnut konkreettisesti tapahtua tai että ei tarvitse olla konkreettista näyttöä; riittää jos sosiaalityöntekijä tuntee (tai ei tunne) huolta. Tämä näkyy hyvin siinä, miten sosiaalityöntekijät nykyään perustelevat puuttumistaan tai puuttumattomuuttaan; jos työntekijä ei tunne huolta, konkreettinenkaan näyttö ei johda toimiin, kun taas päinvastaisessa tilanteessa voidaan toimia ilman näyttöä, ja vastanäytölläkään ei ole merkitystä (ks. tätä koskeva keskustelu: Roos 2005, Arnkil 2005).

 

Sosiaalialan työntekijöiden liitto Talentia on vuonna 2005 saanut uudet eettiset ohjeet, jotka ovat varsin monipuoliset ja asialliset. Olisi mainiota, jos ne saataisiin todella vaikuttamaan käytännön toimintaan. Seuraavissa esimerkkitapauksissa (joista eräisiin myös eettisissä ohjeissa viitataan) näitä eettisiä ohjeita ei kuitenkaan ole noudatettu. Olen itse asiassa varsin vakuuttunut, että niitä ei ainakaan vielä kovin yleisesti noudateta.

 

 

 

 

2. Kantelun kangastus

 

 

Hämmästyttävän monissa tapauksissa ainoa keino pyrkiä vaikuttamaan asioiden kulkuun on kantelu - ei siis varsinainen oikeudellinen toimi, joka tuottaisi päätöksen, vaan ikään kuin ylimääräinen kiemura. Päätöksistä saa toki usein valittaa, ja virkamiehen on tehtävä valituskelpoisia päätöksiä. Usein kuitenkin virkamiehen toimista voi vain kannella. Äskettäin niin sanottua Kosken poikien tapausta koskevassa, KKO:n ratkaisussa todettiin, että se ei puutu tapauksen yhteydessä esimerkiksi voutien toimintaan, koska niistä tulee kannella. Tämä on kummallinen vaatimus. Olisi ollut reilua, että KKO olisi ottanut asiaan heti kantaa, ainakin yleisten periaatteiden osalta (siis saako alaikäisiä lapsia pitää sairaalan psykiatrisella osastolla ja kuka silloin on vastuussa lapsista ja saa päättää esimerkiksi siitä, keitä he saavat tavata). Kantelut on tehty jo kauan sitten, mutta mitään päätöksiä ei ole saatu (vasta päätöksistä voisi valittaa edelleen hallinto-oikeudellista tietä).

 

Kantelu onkin erittäin hidas tapa saada ”oikeutta” (muutenkin juuri hitaus on järjestelmän suurimpia ongelmia).  Meidän kaksi keskeistä kanteluviranomaistamme, eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri ovat täystyöllistettyjä.  Suomessa tehdään vuosittain n. 1500 kantelua oikeuskanslerille joista n. 10 % koskee sosiaalitointa. Näistä OK ratkaisee vuodessa n. 900. Oikeusasiamies taas ratkaisi vuonna noin 3300 kantelua, joista 660 (22 %) koski sosiaalitointa vuonna 2005 (EOA: www.oikeusasiamies.fi, 24.1.2006). Luku on runsaat 14 prosenttia enemmän kuin vuonna 2004. Normaali kantelun käsittelyn kestoaika on oikeusasiamiehellä n. 8 kuukautta. Tämän lisäksi tulevat lääninhallituksiin tehtävät kantelut, joiden määrä on huomattava (vuosittain n. 2000, joista suurin osa koskee sosiaalisektoria). Jälkimmäisestä, lääninhallitukselle kohdistuvasta kantelusta oli kyse esimerkiksi Kosken poikien tapauksessa.

 

 Suomessa on siis vuosittain arviolta 3000 kansalaista, jotka kokevat suomalaisten sosiaaliviranomaisten kohdelleen heitä niin väärin, että kantelu on heidän mielestään tarpeen. Tämän lisäksi tulee vielä joitakin oikeusjuttuja sekä valituksia Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen. Mielestäni tämä on paljon. Väitän, että on moninkertainen määrä niitä, jotka kyllä kokevat joutuneensa väärin kohdelluiksi, mutta eivät jaksa lähteä asiasta kantelemaan.  Toisaalta on niitä, jotka ovat joutuneet tekemään useamman kuin yhden kantelun (ks. myös Ylikylä-Leiva 2005).

 

Suurin osa EOA:lle ja OKV:lle osoitetuista kanteluista ei johda mihinkään (EOA on 16 % tapauksissa päätynyt johonkin toimenpiteeseen). Äärimmäisen harvat johtavat virkarikossyytteisiin: toimenpiteet ovat tavallisesti huomautuksia tai ns. käsityksen ilmauksia. Toisin sanoen kanteluilla ei juurikaan vaikuteta virkamiesten asemaan tai toimintaan. Virkamiehet kylläkin käyttävät mielellään valitusten ja kanteluiden hylkäämistä argumenttina toimintansa moitteettomuudesta. Sen sijaan lääninhallituksille/hallinto-oikeuksille tehdyillä kanteluilla näyttää olevan hieman enemmän seurauksia. Tämä johtunee siitä, että suoraan EOA:lle ja OKV:lle tehtävillä kanteluilla on matalampi kynnys (sinänsä vähän nurinkurista) ja niitä voi tehdä hyvin epämuodollisesti, mikä yleensä myös tarkoittaa sitä, että niillä ei ole juuri mitään juridisia mahdollisuuksia menestyä. Oikeastaan vain sellainen kantelu EOA:lle tai oikeuskanslerille kannattaa, jossa on itsenäisesti jo selvitetty ja asiantuntijoiden toimesta arvioitu se, mitä on tapahtunut. Ehkä monissa kanteluissa lopputulos olisi myös toinen, jos viranomaisia velvoitettaisiin luovuttamaan asiaa koskeva sähköpostiliikenteensä.

Palatakseni vielä Kosken poikien tapaukseen, oikeuskansleri ratkaisi erään heitä koskevan kantelun maaliskuussa 2006 (9777/1/04). Ratkaisu perustui moitittujen virkamiesten omaan selvitykseen tapahtumien kulusta. Mihinkään muuhun aineistoon ei viitattu. Mitään ulkopuolista arviointia tapahtumien vaikutuksista lapsiin ei ollut tehty. Mitään itsenäistä arviota siitä, oliko poikien kohtelu tilanteessa todellakin lainmukaista, oikeuskansleri ei tehnyt.

 

Viime aikoina erityisesti oikeuskanslerille osoitettujen kanteluiden määrä on tasaantunut: 1980-luvulla oli muutaman vuoden kausi, jolloin kanteluita tehtiin todella paljon. Tiedän hyvin, että osa kanteluista on alun alkaen toivottomia ja että niiden syytkin ovat olleet vähäpätöisiä. Itsekin olen virkaurallani joutunut kahden kantelun kohteeksi (sattumalta molemmat tapahtuivat vuonna 2005). Toisessa eräs opiskelija halusi saada osasuorituksestaan opintoviikkoja, vaikka hänellä ei opinto-oppaan mukaan olisi ollut sellaista oikeutta. Kyse oli noin yhdestä opintoviikosta, mutta silti ko. opiskelija on tähän mennessä valittanut asiasta laitokselle, tiedekuntaan, keskushallintoon, kannellut hallintovirastoon ja on uhannut kannella edelleen vaikka oikeusasiamiehelle ”saadakseen oikeutta” ja Roosin kaltaiset rikolliset nalkkiin. Toisessa kantelussa taas eräs johtava sosiaalityöntekijä oli sitä mieltä, että minä professorina olin yrittänyt painostaa ja ahdistella häntä, kun puutuin hänen ratkaisuihinsa eräässä lastensuojelutapauksessa. Edellisessä tapauksessa Helsingin yliopiston rehtori totesi kantelun aiheettomaksi, jälkimmäisessä olen antanut oman vastineeni EOA:lle ja odottelen ratkaisua. Voin siis hyvin ymmärtää niitä virkamiehiä, jotka kokevat joutuneensa turhien kanteluiden kohteeksi.

Olen itsekin ollut mukana kanteluissa, huonolla menestyksellä. Viimeisin koskee yliopistojen autonomiaa ja uutta palkkausjärjestelmää, enkä usko senkään tuottavan tulosta, olkoonkin että viranomaisten vastineet ovat olleet niin heppoisia, että niistä on ollut helppo osoittaa ammottavia aukkoja.

 

 

 

 

 

 

 

3. Lastensuojelun valta ja mielivalta

 

 

 

Lastensuojelulaki on niitä lakeja, joista voi sanoa ”moni kakku päältä kaunis, mutta sisällä höttöä”. Käytännössä se näyttää sallivan erittäin voimakkaita lasten ja aikuisten ihmisoikeuksiin puuttumisia ns. lapsen edun nimissä. Toimenpiteiden kohteiden asema suhteessa virkamiehiin on myös erittäin heikko. Lapsia voidaan ottaa huostaan mitä ihmeellisimmillä perusteilla (yllättävän yleinen peruste on edelleen vaikkapa epäsiisti koti), päätöksiä tekevät virkamiehet, joita valvovat maallikkoelimet ovat pelkkiä kumileimasimia, valitusten käsittely on hidasta ja tehotonta, ja erityisesti lasten palauttaminen vanhemmilleen on äärimmäisen hankalaa[4]. Todellisuudessa aiheettomastikin huostaan otetun lapsen palautus vanhemmilleen vie normaalitapauksissakin vuosikausia. Olen sitä mieltä, että turvaava lyhytaikainen huostaanotto vanhempien juomisputkien ajaksi ei ole ollenkaan hassumpi idea lapsenkaan kannalta, jos vanhemmat eivät muuten pysty järjestämään lapselle varahoitoa ja vanhempien ja lastensuojelun välillä vallitsee luottamus). Olen kuitenkin joutunut neuvomaan aina kysyttäessä: välttäkää viimeiseen asti kontaktia lastensuojeluun, älkääkä suostuko lapsen huostaanottoon, älkää varsinkaan uskoko virkamiesten lupauksiin siitä, että huostaanottoon suostuminen antaa paremman mahdollisuuden saada lapsi takaisin. Todellisuudessa ankara vastustus on lähes ainoa mahdollisuus (joskaan ei kovin hyvä) pitää huostaanotto edes kohtuullisen lyhyenä.

 

Joskus lastensuojelun asiaan puuttumista ei kuitenkaan ole mahdollista välttää, esimerkiksi kun päivähoidosta tehdään ilmiantoja lastensuojelulle (tähänhän kannustetaan). Eräässä eteläsuomalaisessa kunnassa toimii perhepäivähoitaja, joka on tehnyt jo viisi ilmiantoa hoitolapsistaan. Lastensuojelu on ottanut kaikki vakavasti; ensimmäinen ilmiannettu joutui jopa istumaan syyttömänä vankilassa, mutta nyt tilanne on onneksi muuttunut (ks. Suomela 2005).  Mitään anteeksipyyntöjä tai itseoikaisutoimia ei tietenkään ole nähty.

 

Yleisesti ottaen insestiä tai seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat epäilyt johtavat aina hankaliin juridisiin tilanteisiin (viimeisin suurta julkisuutta saanut esimerkki on yllämainittu Outreaun tapaus, jossa lukuisia lapsia otettiin huostaan ja suuri määrä aikuisia istui vuosikausia syyttöminä vankilassa, ennen kuin asian todellinen laita selvisi). Niinpä seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn esittäminen on erittäin tehokas tapa erottaa lapsi isästään avioeron yhteydessä. Toinen on perheväkivaltaa koskeva väite. Kumpaankin pitää suhtautua erittäin vakavasti (en siis missään mielessä puolusta perheväkivaltaa enkä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä!), mutta on tärkeää, että insesti- ja väkivaltasyytösten väärinkäyttömahdollisuus suljetaan pois (ks. Taskinen 2004). Kokemukseni on, että sosiaaliviranomaiset ovat tässä suhteessa erittäin valikoivia: joskus he ottavat tämän mahdollisuuden huomioon, joskus eivät. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käsittelee tällä hetkellä kahta tapausta, jossa viranomaiset itse ovat hyödyntäneet seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia väitteitä perheen hajottamiseksi. Alussa mainitussa tapauksessa sosiaalilautakunta käytti insestisyytettä isän ja pojan erottamiseksi toisistaan (R vs. Finland, 34141/96); vaikka syyte sittemmin myönnettiin perättömäksi, sitä ei ”unohdettu”, vaan siihen viitattiin jatkuvasti mahdollisena insestiepäilynä.

 

 

 

4. K&T vastaan Suomi

 

 

 

Olen aiemmin käsitellyt K&T:n tapausta melko laajasti (Roos 2001, varsinainen tapausselostus löytyy Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen verkkosivuilta www.echr.coe.int/echr tapausnumerolla 25702/94: kun viitettä ei mainita, kyseessä on tapausselostus), mutta se ansaitsee tulla käsitellyksi vielä kerran. Kyse oli siis äidistä, jolta mielenterveydellisten ongelmien vuoksi otettiin huostaan sekä vastasyntynyt vauva suoraan synnytyslaitokselta että toinen, vanhempi lapsi, joka tuolloin oli muualla hoidossa. Isälle ei annettu mahdollisuutta hoitaa lasta äidin sairaalassaolon aikana. Hänelle tosin lupailtiin tätä, jos hän eroaisi pysyvästi äidistä. Kun hän ei tätä tehnyt, seurauksena oli pysyvä huostaanotto. Kun äiti sitten toipui ja sai vielä yhden lapsen, tätä ei otettu huostaan. Kahta muuta lasta ei silti palautettu, ja sosiaaliviranomaiset tekivät (lähes) kaikkensa estääkseen vanhempien ja lasten yhteydenpidon.  Vanhemmat valittivat asiasta Suomessa kaikkiin mahdollisiin oikeusportaisiin, mutta ilman tulosta. Lasten edun katsottiin olevan alun alkaenkin, että he jäävät sijaisvanhemmille, joille lapset oli luvattu pysyvästi.

 

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi toisin. Sen mielestä Suomen valtio oli rikkonut ihmisoikeussopimusta juuri siinä, että se oli alun alkaen pyrkinyt pysyvään lasten ja vanhempien erottamiseen eikä missään vaiheessa ryhtynyt toimenpiteisiin perheen yhdistämiseksi. Sen sijaan katsottiin, että itse huostaanotoissa, paitsi synnytyslaitokselta tehdyssä, ei ollut toimittu väärin, sillä tässä suhteessa virkamiesten harkintavalta antoi Suomessa oikeuden toimia niin kuin toimittiin.  Tiettävästi tämä on ainoa kerta, jossa Suomi on saanut tuomion virheellisestä huostaanotosta. Arvelen, että Strasbourgissa, jossa tuomarit tulevat Euroopan kaikista kolkista, pohjoismaiset käytännöt nostattavat hiuksia pystyyn niiltä, joiden maissa on tapana pitää perhesuhteita tärkeinä, mutta tästä huolimatta tyydytään kohauttamaan olkapäitä: ”maassa maan tavalla”. Joka tapauksessa oman käsitykseni mukaan virkamiesten toiminta oli tässä asiassa lainvastaista ja epäinhimillistä.  Ennen kaikkea se tapa, jolla vanhempia kohdeltiin erilaisissa pikkuasioissa ja jolla tapaamisia rajoitettiin ja hankaloitettiin, oli puhdasta kiusantekoa. Juuri tapaamisten hankaloittamisella voidaan melko tehokkaasti estää perheen (toisen vanhemman) ja lasten yhteydenpito pysyvästi, varsinkin tapauksissa, joissa kyse on huoltajuusriidoista. Kun viranomaiset antavat määräyksiä ns. valvotuista tapaamisista, lopputulos on usein tilanne, joka on kiusallinen ja hankala sekä vanhemmalle että lapselle. Lapsi voi kokea hyvin ahdistavana sen, että hänen vanhempaansa (käytännössä useimmiten isäänsä) kohdellaan kuin rikollista. Toisaalta isä saattaa tilanteessa purkaa ahdistustaan tavalla, joka johtaa vielä tiukempiin rajoituksiin. Jos isä polttaa pinnansa,  niin lisärajoituksia on helppo perustella. Lopputulos on selvä: valvotutkin tapaamiset loppuvat.  Tämä on ehkä helpotus joillekin osapuolille, mutta katkeraa isälle, joka menettää viimeisenkin yhteytensä lapseensa (ks. Pertti Ruha 2004). Siinä ei paljon lohduta, että ehkä kymmenen vuoden päästä lapsi saa ottaa yhteyttä isäänsä, kenenkään estämättä (ja aika usein yhteys on tällöin täysin poikki).

 

K&T:n tapauksessa jo synnytyslaitokselta lähti käyntiin pitkä piina, joka ei ole vieläkään päättynyt. Virkamiesten sitkeys ja päättäväisyys on hämmästyttänyt minua suuresti. Lapset sijoitettiin kauas vanhemmista ja tapaamisia hankaloitettiin mahdollisimman paljon. Kun vanhemmat yrittivät saada lapsia takaisin uuden lapsen (jota ei ollut otettu huostaan) syntymän jälkeen, vanhempiin kohdistettiin erilaisia rangaistustoimia tapaamisrajoitusten muodossa. Ajatus on ilmeisesti se, että normaalitapauksissa vanhemmat antavat periksi ennemmin tai myöhemmin. Tässä tapauksessa vanhemmat eivät luovuttaneet (törmäsin juuri äskettäin tähän muotoiluun erään sosiaalityöntekijän puheessa: ”eikös nyt kannattaisi jo luovuttaa, yleensä vanhemmat luovuttavat jo aikaisemmin”), vaan jatkoivat pyrkimyksiään saada lapset takaisin tai ainakin tavata heitä.  Lakihan sanoo, että kun huostaanoton perusteet ovat poistuneet, huostaanotto lakkaa. Tässä tapauksessa edellytyksiä huostaanotolle ei oikeastaan enää ollut sen jälkeen kun vanhemmat osoittautuivat täysin kykeneviksi hoitamaan uutta lasta (tällöin argumenttina voikin olla, että lapsen palauttaminen vaikeuttaisi perheen tilannetta).

 

Kun vanhemmat olivat käyneet läpi koko prosessin Suomessa saamatta missään vaiheessa oikeutta, he veivät asiansa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Tämä antoi asiassa ratkaisun, jossa Suomen valtio tuomittiin yhdestä virheellisestä huostaanotosta ja siitä, ettei se ollut pyrkinyt yhdistämään perhettä niin kuin ihmisoikeussopimus edellyttäisi. Tuomio ei ole saanut aikaan muutoksia suomalaisessa käytännössä.

Tämän ratkaisun jälkeen viranomaiset pyrkivät vielä ”rankaisemaan” vanhempia ottamalta heiltä heidän viimeisetkin yhteytensä lasten kanssa, eli määräämällä heille edunvalvojan. Toinen merkillisyys on se, että tapausta on hoitanut ministeriössä eräs juristi, joka sittemmin on taas lastensuojelujärjestön juristina ollut aktiivisesti vaikuttamassa perheen ja lasten yhteyksien katkaisemiseen. Tällä juristilla on harvinaisen ongelmallinen kaksois- tai kolmoisrooli, aina lasten ja vanhempien haitaksi. Näitä lastensuojelukentällä toimivia innokkaita vapaapalokuntalaisia näyttää olevan enemmänkin (ks. Jussila 1998).

Aivan tuoreessa kuopiolaisessa tapauksessa, jota kommentoin eräässä TV-dokumentissa, minulla on ollut ilo tämän jälkeen keskustella Savon Sanomien yleisönosastolla Kuopion sosiaalihuoltojaoston puheenjohtajan Pirkko-Liisa Piirosen (kok) ja sosiaalijohtaja Jarmo Rautjärven kanssa vähän vastaavasta tilanteesta, jossa tytär oli huostaanotettu väkivaltaepäilyn vuoksi. Epäilyn esittäjänä oli lapsen äiti ja epäily kohdistui isään, jolla lapsi oli, mutta väkivaltaa ei todettu. Isän tilanne on tällä hetkellä täysin muuttunut. Hän onkin yrittänyt saada huostaanottoa puretuksi, mitä myös tytär toivoo. Kuopion viranomaiset eivät halua suostua tähän vaan ovat päinvastoin tiukentaneet tapaamisrajoituksia (tapaaminen vain kerran kuukaudessa) sekä myös isän ja tyttären välistä puhelinyhteyttä.

 Piironen on sanomalehtikirjoituksessaan (Savon Sanomat 3.1.2006) viitannut siihen, että sijaisperhe olisi ”parempi” kuin tyttären varsinainen perhe ja että olisi lapsen edun mukaista jatkaa huostaanottoa, vaikka huostaanoton kriteerit eivät enää täyttyisikään. Tämä on hyvin ongelmallista juuri K&T:n tapauksen valossa: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on selvästi todennut, että perheen pysyvä hajottaminen tai sen tavoittelu ei ole ihmisoikeussopimuksen mukaista. Lisäksi on selvää, että lastensuojelulaki ei anna mitään perusteita sille, että huostaanottoa tulisi jatkaa vain sillä perusteella, että sijaisvanhemmat ovat ”parempia” vanhempia (ellei käsitettä lapsen etu tulkita hyvin laajasti, jolloin yleensäkin voidaan sanoa, että lapsen etuna on saada ”paremmat” vanhemmat).  Toisin sanoen lapsella on lailliset vanhemmat, joita hän ei voi valita yhtä vähän kuin vanhemmat voivat (yleensä) valita lapsiaan. Tähän taas millään viranomaisella ei ole oikeutta puuttua, muuten kuin tarkkaan säädellyissä olosuhteissa ja tilapäisesti. Vanhemmat eivät myöskään menetä kokonaan oikeuksiaan lapseen. Itse asiassa on niin, että huostaanoton päättyessä (kun lapsi täyttää 18 vuotta) voi hyvinkin käydä, että lapsen yhteydet sijaisperheeseen tai sijaishoitokotiin katkeavat. Perheellä ei ole mitään velvollisuuksia suhteessa hoidokkiinsa (kunnalla sen sijaan on).  Lapsen omien vanhempien suhteen tilanne on toinen: hän on edelleen heidän lapsensa, elämänsä loppuun asti (joskin on totta, että mitään elatusvelvollisuutta ei ole, niin kuin eräissä muissa maissa). On siis erittäin vastuutonta viranomaisilta pyrkiä lasten etuun vedoten katkaisemaan yhteydet lapsen ja hänen vanhempiensa välillä pysyvästi.

Sosiaalijohtaja Rautjärvi selosti vastauksessaan isän kirjoitukseen (Savon Sanomat, 4.12. ja 7.12.2005) laveasti niitä periaatteita joita lastensuojelun pitäisi noudattaa huostaanottotapauksissa ja totesi myös, että kyse on vain eri näkökulmista, joista isän näkökulma oli yksi. Kun omassa kommentissani (Savon Sanomat 9.12.) huomautin hänelle, että lastensuojelu ei voi tyytyä vain näkökulmiin, sain kuulla, että totta kai lastensuojelulla on oma näkökulmansa. Toinen tyypillinen muotoilu on, että lastensuojelu on aina puolueellinen, koska se on lapsen puolella; tämähän ei tarkkaan ottaen ole lain mukaista. Lisäksi lapsen puolella oleminen vanhempia vastaan voi johtaa lapsen(kin) kannalta ikäviin seurauksiin..

 

Ongelmahan tässä on se, että lastensuojelu ei voi soveltaa pelkkää näkökulma-ajattelua: sen täytyy nimittäin yrittää muodostaa asiasta oikea kokonaisnäkemys eri tietolähteiden perusteella.  Kun olen itse osallistunut lastensuojelukiistoihin, olen yleensä tutustunut asiakirjoihin, joissa kaikkien osapuolten näkökannat tulevat esiin. Jos sen perusteella on näyttänyt siltä, että yhteydenottaja on oikeassa, olen ryhtynyt auttamaan häntä. Huostaanottotapauksissa osapuolia oli käytännössä vain yksi, sillä sosiaalityöntekijöillä ei ole tapana ottaa minuun yhteyttä. Lastensuojelun työtekijät voivat useimmiten ristiriitatilanteissa luottaa siihen, että kun heidän sanansa on asiakkaan sanaa vastaan, asiakkaan sana häviää aina, varsinkin kun työparin työntekijät takaavat toistensa kertomukset. Kuitenkin silloin, kun on olemassa riippumatonta todistusaineistoa, ko. tilanteesta (esimerkiksi nauhoituksia), kokemukseni mukaan asiakkaan kertomus on lähempänä nauhoitusta. Selityksenä tälle näen sen, että lastensuojelussa asiakassuhteet voivat usein olla aika vaikeita ja työpaine kova. Tässä tilanteessa on ymmärrettävää, että menettelytavat voivat olla kyseenalaisia ja että sosiaalityöntekijät pitävät toistensa puolta.. Eräs neuvoni asiakkaille kriisitilanteissa onkin, että heidän tulisi ottaa aina mukaansa avustaja, joka nauhoittaa käydyt keskustelut ja että he nauhoittavat kaikki olennaiset tapaamiset ja puhelinkeskustelut. Ilman näyttöä jälkikäteen valittaminen ei kannata.

Lapsen edun ongelmallisuus havainnollistuu hyvin Kuopion tapauksessa. Kun lapsi on huostaanotettu ja sijoitettu, niin esteenä palautukselle voi olla, että lapsella on parempi, turvallisempi olla sijaisperheessä. Näin ehkä useimmissa tapauksissa onkin, jos huostaanotto on tehty tavallisesta suomalaisesta köyhästä ja rikkinäisestä perheestä tai vaikkapa yksinhuoltajalta (jolloin lapsella on vain yksi huoltaja, mikä on yleensä huonompi tilanne kuin kaksi huoltajaa). Mutta onko todella niin, että viranomaisella on oikeus tehdä tällainen vertailu, kun kyseessä ovat lapsen lailliset vanhemmat ja maksusta työtä tekevä sijaisperhe (tai jopa laitos)? Minusta ei ole. Samalla lapsen edun logiikalla voitaisiin yhtä hyvin testata perheet ennen lapsen saamista ja pakottaa vanhemmat aborttiin tai luovuttamaan lapsensa ”paremmille” perheille. Missään tapauksessa tämä ei ole lastensuojelulain tarkoitus.

 



 

 

 

 

5. Kun yksikulttuurinen, kielitaidoton äiti on parempi kaksikulttuuristen, kolmikielisten poikien yksinhuoltaja kuin kaksikielinen, kaksikulttuurinen isä

 

 

Varsinainen tarkastelukohteeni on kuitenkin tapaus jota olen seurannut nyt kolmen ja puolen vuoden ajan (tapaus itsessään on käynnistynyt alkutalvesta 2002). Tässä esitettävä kertomus perustuu käsiini saamiin asiakirjoihin, jotka olen saanut käyttööni toisen osapuolen luvalla. Tällä hetkellä voin luonnehtia itseäni ”tukihenkilöksi”: olen osallistunut eräiden kanteluiden ja vastineiden laatimiseen. Vaikka osa ratkaisuista on julistettu salaisiksi, niin tässä käytetty aineisto on siitä erillistä. Tapausta on käsitelty julkisuudessa, mutta henkilöiden nimiä ei ole paljastettu. En ole osallistunut tähän tapaukseen viranomaisena tai luottamusmiehenä, joten minua ei sido virkasalaisuus. Juuri tämän tapauksen osalta minuun on kohdistettu kantelu virkamiehen painostamisesta, jota oikeusasiamies käsittelee.  On selvää, että toisen osapuolen käsitys tapahtumien kulusta poikkeaa merkittävästi alla esitettävästä. Olen pyrkinyt nojautumaan viranomaismateriaaliin, jossa toisen osapuolen käsitys on ollut etualalla.

Ranskalais-suomalainen aviopari (mies on alun perin kotoisin eräästä Pohjois-Afrikan arabivaltiosta, mutta on EU-kansalainen ja työskennellyt jo vuosia Suomessakin ja osaa kohtalaisesti kieltä) joilla oli kaksi lähes kymmenvuotiasta lasta, on elänyt Suomessa koko avioliittonsa ajan, jota mies oli pitänyt onnellisena. He asuvat eräässä suurehkossa eteläsuomalaisessa kaupungissa, jossa asuu enimmäkseen hyvin toimeentulevia ihmisiä, ja jonka lastensuojelu on tottunut lähinnä huolehtimaan köyhistä ja juopoista.

Yhtenä päivänä miehelle käy niin kuin Jussi Parviaiselle: vaimo lähtee yllättäen ja ottaa lapset mukaansa. Rakkaus on haihtunut ilmaan (toisin kuin mies luuli, se oli ilmeisesti haihtunut jo paljon aikaisemmin, mutta vaimotkaan eivät ole Suomessa aina kovin kommunikatiivisia, Sundin (2005) mukaan yllätykselliset erot ovat itse asiassa yleisiä). Erona Parviaiseen on se, että vaimo lähtee samaisen kaupungin naisten turvakotiin, joka on tunnettu siitä, että se eristää miehet myös lapsistaan ja suhtautuu lakien määräyksiin erittäin suurpiirteisesti (esimerkiksi turvakodissa olevat lapset ovat turvakodin mielestä pelkästään äitinsä huollossa, vaikka yleensä isäkin on lasten huoltaja). Kuvaan kuuluu, että mies ei tiedä mitä sana "turvakoti" tarkoittaa, kun vaimo ilmoittaa lähtevänsä sinne "miettimään asioita". Tämä selviää hänelle pian, kun lasten koulussa, päiväkodissa ja tietenkin sosiaalitoimistossa häntä kohdellaan sekä muukalaisena että väkivaltaisena. Seuraavana päivänä vaimon turvakotiin lähdön jälkeen tämä allekirjoittaa avioerohakemuksen. Tässä tapauksessa vaimo oli todennäköisesti suunnitellut asiaa etukäteen. Mies alkaa pitkän ja sitkeän prosessin saadakseen jonkinlaisen yhteyden lapsiinsa. Toisin kuin miehet yleensä tällaisissa tapauksissa, hän on erittäin aktiivinen ja ottaa yhteyksiä joka puolelle (tätä käytetään myöhemmin häntä vastaan). Toisaalta hän ei ryhdy raivoamaan ja riehumaan, millä suomalaiset miehet yleensä varmistavat sen, että menettävät yhteydet lapsiinsa kokonaan. Vasta oikeuden väliaikaispäätöksen turvin hän saa oikeuden tavata lapsiaan.

Lapset ilmaisevat useaan kertaan haluavansa mieluummin olla isän kanssa ja huolimatta siitä, että äiti on pitänyt heitä lähes vuoden eristyksissä isästään, eivät he muuta mielipidettään (ennen kuin isältä on estetty lasten tapaaminen 8 kuukauden ajan). Niinpä kun isä vihdoin saa pitää lapsia viikonloppuina luonaan, nämä eivät suinkaan mielellään palaa äitinsä luokse. Äiti järjestää myös säännönmukaisesti kohtauksia palautusten yhteydessä; vaikka hän ei syytäkään miestään väkivaltaisuudesta, hän tietysti väittää pelkäävänsä tätä. Erään vaihdon yhteydessä äiti jopa ajaa miehensä päälle ja saa tästä (lievän) tuomion. Mies tiedottaa sosiaalitoimistoon toistuvasti lasten hänen mielestään väkivaltaisesta kohtelusta äidin luona (lapset valittavat hänelle että äiti lyö ja raivoaa heille). Sosiaalitoimisto ei ota näitä ilmoituksia huomioon. Voi vain kysyä, miten mieheen olisi suhtauduttu, jos hän olisi ajanut tahallaan vaimonsa päälle ja jättänyt tämän virumaan maahan (ja on selvää, että tällaista miestä tuskin itsekään haluaisin puolustaa). Sivumennen sanoen sosiaalitoimistossa valitetaan, että mies ottaa heihin jatkuvasti yhteyttä (kaikki miehen yhteydenotot on tarkkaan kirjattu), kun taas heillä ei ole mitään harmia äidistä eikä yhteydenottoja juuri ole. Kuitenkin käy myöhemmin ilmi, että äidillä on jopa vastuullisen sosiaalityöntekijän henkilökohtainen kännykkänumero, johon hän voi soittaa milloin tahansa.

Sosiaalitoimisto teettää selvityksen jonka ilmaistuna tavoitteena on lasten mielipiteen selvillesaaminen. Selvityksessä kaksi (nais)psykiatria tapaa lapsia useita kertoja. Kun he tapaavat lapsia ensimmäistä kertaa, he kysyvät lapsilta tietävätkö nämä, mitä varten he ovat tulleet. Lapset vastaavat: jotta he voisivat ilmaista oman mielipiteensä siitä, että he haluavat asua isän luona. Psykiatrit sanovat lapsille, että tästä ei suinkaan ole kysymys.  Kuitenkin heidän toimeksiantonaan on juuri lasten mielipiteen selvittäminen. Kun lastenpsykiatri katsoo näin oikeudekseen valehdella lapselle, minusta hän rikkoo keskeistä eettistä periaatetta vastaan. Lapset vakuuttuvatkin pian, että "tädeistä" ei ole heille mitään hyötyä. Raportissaan lastenpsykiatrit katsovat, että äidin olosuhteet ovat enemmän kodinomaiset ja vakaat (äiti siis pitää lapsia luonaan aina arkisin kun taas isällä lapset ovat vain viikonloppuisin), ja mikä kaikkein yllättävintä, että äiti myös pystyy takaamaan paremmin lasten kaksikulttuurisuuden huolimatta siitä että äiti on suomalainen, luterilainen ja yksikielinen, kun taas isä on samoin kuin lapset, kaksi(kolmi)kielinen ja islaminuskoinen, mutta Suomessa pitkään asunut ja työskennellyt. Lasten mielipiteelle ei anneta selvityksessä mitään painoa.  Tätä kannattaa taas verrata sosiaalihuollon asiakaslain määräyksiin: mitään niistä ei noudateta. Ja, kuten sanottu, toimitaan eettisesti väärin.

Kun lastenpsykiatrien pitäisi selvittää lasten (aitoa, vanhempien vaikutuksesta riippumatonta) mielipidettä, he katsovatkin tehtäväkseen selvittää mikä heidän mielestään on lasten (omasta mielipiteestä riippumaton) etu. Niinpä he sivuuttavat lasten oman näkemyksen asiasta ja asettavat itsensä ylimmiksi tuomareiksi asiassa, vaikka lapsen edun arvioinnin pitäisi oikeastaan olla tuomioistuimen tehtävä, lausuntojen ja muun aineiston perusteella.

Runsas vuosi sitten tilanne kärjistyi. Äiti oli lasten mukaan hakannut heitä, niin että siitä oli jäänyt jälkiä. Mies vie lapset lääkäriin ja kieltäytyy palauttamasta heitä äidille. Sosiaalitoimisto vastaa tähän ottamalla lapset kiireellisesti huostaan ja sijoittaa heidät äidin luokse. Sillä ei ole, kuten se sanoo, "huolta äidin kyvystä huolehtia lapsista". Lautakunta peruu sittemmin kiireellisen huostaanoton aiheettomana. Tällä ei ole kuitenkaan vaikutusta sosiaalitoimiston virkamiesten toimintaan.  Sama toistui uudemman kerran melko äskettäin. Kun lautakunta päätti lopettaa tapaamisrajoitukset, niin kokouksen jälkeen tapaamisrajoituksesta päätettiin heti uudestaan. Lautakunnan päätösten yli käveltiin, koska virkamies ”ei voi ottaa vastuuta seurauksista”.  Kesälomien aikana ehdittiin lautakunnan mieltä vielä muokata niin, että se syksyllä noudatti paremmin virkamiesten toivomuksia.

Sosiaalitoimisto pyytääkin erikseen vielä kokemattomalta (mies)lastenpsykiatrilta lausunnon, jossa tämä katsoo, että lasten pitää saada tavata isää vain valvotuissa olosuhteissa vähintään kahden vuoden ajan - tapaamatta lapsia tai kuulematta isää, joka ei ole ollut tietoinen koko lausunnosta.  Lastensuojelu faksaa tämän tuomioistuimeen samana päivänä kun huoltajuuskysymystä käsitellään. Myöhemmin psykiatri saa lausunnosta huomautuksen lääninhallitukselta (poikkeuksellisesti hän myös pyytää isältä anteeksi toimintaansa). Käräjäoikeus päättää tämän jälkeen, että koska vanhempien tulehtuneiden välien takia yhteishuoltajuus ei ole mahdollinen, lasten huoltajuus annetaan äidille, mutta isä saa ns. laajat tapaamisoikeudet. Pahantahtoisen äidin kannattaa siis lähes aina rettelöidä, koska yhteishuoltajuutta ei silloin pidetä mahdollisena, ja yksinhuoltajuus määrätään käytännössä aina äidille. Se, mikä vaikutus lastensuojeluviranomaisen oikeuteen toimittamalla lausunnolla on, ei käy mistään ilmi. Ainakin tuomioistuin otti lausunnon vakavasti huomioon, sillä se johti käsittelyn jatkamiseen.

Tämän jälkeen ollaan odottavalla kannalla. Periaatteessa lasten asioiden pitäisi siirtyä kokonaan toisille työntekijöille, mutta näin ei jostain syystä tapahdu. Isä valittaa huoltajuusratkaisusta hovioikeuteen ja huostaanotosta lääninhallitukseen. Lapset ovat välillä isän luona, mutta enimmäkseen äidin luona, missä he eivät viihdy. Äiti kohtelee heitä jatkuvasti tavalla, joka ei ole lain mukaista (raivoaa, lyö päähän, työntää heitä esineitä vasten jne.). Jatkuvana ne ovat nähdäkseni huostaanoton peruste, jos ne tulevat lastensuojelun tietoon. Lapset provosoivat varmaan myös äitiä ilmaisemalla selvästi sen, missä he mieluummin haluaisivat asua ja kumpaa vanhempaa he pitävät parempana. Isä välttää konflikteja, mutta tekee jatkuvasti lastensuojeluilmoituksia lasten kohtelusta (ja valittaa mm. lasten pukemisesta). Äiti pyrkii myös estämään isän ja lasten yhteydenpidon takavarikoimalla heidän kännykkänsä ja pyytämällä koulua pitämään myös huolen siitä että he eivät voi soittaa isälle luvallisina aikoina (iltapäiväkerhossa). Yhteydenpidon estäminen on luonnollista, koska lapset raportoivat tällöin kohtelustaan. Sosiaalitoimiston mielestä he eivät voi puuttua äidin kännykkäpolitiikkaan.

Lastensuojelu tekee toki selvityksiä isän (ja ulkopuolisten) tekemien ilmoitusten pohjalta. Viimeisimmässä tapauksessa tehdään videointihaastattelu (kaksi kertaa). Ensimmäisellä kerralla pahoinpidelty lapsi kertoo selkeästi ja yksiselitteisesti, mitä on tapahtunut ja miksi. Äiti oli suuttunut ja työntänyt lasta rajusti niin että hän oli lentänyt sänkyä vasten ja saanut pahan mustelman. Lääkärintarkastuksessa löytyy myös muita jälkiä. Lapsi kertoo myös, että äiti on lyönyt häntä useita kertoja. Toisella kertaa lapsi ei halua enää puhua koko asiasta. Selityksenä on se, että paikalla on haastattelijana juuri se työntekijä, joka oli mukana kun lapset otettiin aikaisemmin huostaan. Lapsi ei luota tähän työntekijään tippaakaan, ymmärrettävistä syistä. Ei sellaisille ihmisille kannata puhua mitään, jotka vääntävät kaiken sanomisen toisin päin tai eivät ota sitä lainkaan huomioon.

Lastensuojelu katsoi, että tapaus ei anna aihetta toimenpiteisiin. Lapsi ei ole kertonut tapahtumista yksiselitteisesti (hän "ei ole tuottanut luotettavaa ja johdonmukaista kertomusta"). Lisäksi kyseessä on ilmeinen rajatapaus (ei murtumia, ei lukuisia mustelmia), joten tapausta ei tarvitse viedä poliisitutkintaan (joskin sen voisi näytön perusteella viedäkin, varsinkin kun sen perusteella, mitä tapahtuu kun äiti esittää samanlaisia syytöksiä isää kohtaan). On kuitenkin täysin ilmeistä, että äiti käyttää jatkuvasti (pienehköä, mutta laitonta) väkivaltaa lapsia vastaan ja että on mahdollista, että tilanne voi muuttua vaaralliseksi. Kyseessä olisi siis juuri lastensuojelutapaus. Lastensuojelun näkemys on kuitenkin se, että isä tekee jatkuvasti aiheettomia ja turhia ilmoituksia ja on jo tästä syystä se huonompi ja riitaisampi puoliso, joka ei osaa erottaa omia intressejään lasten edusta.

Vuodenvaihteessa 2004-2005 lapset pääsevät joulun jälkeen käymään isän luona. Isän tuntema kokenut radiotoimittaja tekee heistä n. tunnin mittaisen haastattelun, jossa lapset saavat kertoa omin sanoin tilanteestaan. Nauha on todella vaikuttava. Lapset kertovat äidin raivoamisesta, uhkailuista, pelotteluista ("ette koskaan saa tavata papaa ...") halustaan olla isän luona (eräässä kohdassa lapsi sanoo, että haluaisi että heillä olisi koko perhe yhdessä, sitten hän tarkentaa, "mutta uusi äiti". ) ja äitiin kohdistuvasta katkeruudesta. Lapset haluaisivat olla onnellisia isän luona, mutta äiti ei anna heidän olla.

Tilanne on siis tämä: suomalainen lastensuojelu asettuu selkeästi toisen osapuolen kannalle, ei välitä lasten mielipiteestä tai edusta, ei kykene muuttamaan toimintatapojaan edes sen jälkeen, kun lastensuojelua valvova luottamusmieselin antaa sille selvän sanktion, ja tekisi ehkä paljon rajumpiakin ratkaisuja, ellei se tietäisi olevansa jatkuvassa seurannassa (mitä se tavallisesti ei ole).  Jossain vaiheessa eräs lastensuojelun työntekijä toteaakin isälle: ”Suomalaiset miehet olisivat luovuttaneet jo ajat sitten”. 

Lääninhallitus tekee asiasta päätöksen, jonka mukaan sosiaalitoimisto on tehnyt lukuisia virheitä ja laittomia toimia. Sen päätös ei kuitenkaan sisällä suoranaisia sanktioita. Päätös on lisäksi julistettu salaiseksi, joten sosiaalitoimisto ei ota huomioon ratkaisua lainkaan. Sehän ei tule esimerkiksi lautakunnan tietoon. Pojat pääsevät tutkittaviksi Lastenlinnaan, jossa alan johtavat psykiatrit toteavat, että poikien edun mukaista olisi päästä isänsä hoidettavaksi. Lastensuojelu ei ota tätä näkemystä lainkaan huomioon, koska he katsovat että Lastenlinnan lääkärit ovat täysin isän manipuloimia ja kertovat lisäksi kaiken isälle. Toisin sanoen lastensuojelun näkemyksen mukaan on olemassa ”hyvä” osapuoli ja ”vihollinen”; jos asetut vihollisen puolelle olet itse paha, eikä sinun näkemyksiäsi tarvitse ottaa huomioon, vaikka olisitkin lastenpsykiatri.

Lapsia tutkitaan myös intensiivisesti lastensuojelun toimesta samaan aikaan kun he käyvät Lastenlinnan tutkimuksissa; on ilmeistä, että tällainen monikertainen tutkiminen on raskasta lapsille. Samaan aikaan käynnistetään myös lastensuojelun oma, epävirallinen selvitys, joka ”tuottaa” raportin otsikolla ”Huoli J:stä ja I:sta” (jatkossa huoliraportti). Olen kirjoittanut tästä raportista laajan kommentin (Roos 2005), josta tässä vain lyhyt tiivistelmä.  Huoliraportin lähtökohtana ovat yllämainittu lasten haastattelu sekä raportin laatimisaikaan tapahtuneet tutkimukset Lastenlinnassa. Edellistä ei raportissa oikeastaan käsitellä, vaan pyritään vain selostamaan sitä, miksi lastensuojeluviranomaiset eivät usko, että lasten kertomus on totta. Jälkimmäiselle taas raportti asettuu jonkinlaiseksi vastavoimaksi: siinä uskotaan, että Lastenlinnan tutkimus on puolueellinen ja ei-luottamuksellinen, joten on ollut välttämätöntä tehdä oikeampi selvitys. On mielenkiintoista, että lapsille tehdään testejä ja hyvin johdattelevia haastatteluja samanaikaisesti kun Lastenlinnan tutkimukset jatkuvat. Tämä ei ainakaan osoita, että viranomaiset ajattelisivat ensisijaisesti lasten etua. Sen sijaan he ovat huolissaan oman kantansa puolesta. Eräässä myöhemmässä vastauksessa lääninhallitukselle kirjoitetaankin, että tilanne toki näyttää selvältä ja että viranomaiset kokevat taistelleensa tuulimyllyjä vastaan puolustaessaan teoriaa, joka ei lainkaan vastaa sitä kuvaa, minkä haastatteluja ja videointeja katseleva ulkopuolinen voisi saada.

Huoliraportin ydin on se, että isä on manipuloinut ja pakottanut lapset äitiä vastaan. On (raportin mukaan) totta että he puolustavat isää, ilmaisevat haluavansa asua hänen luonaan, eivät koskaan puhu isästä pahaa, mutta sen sijaan jatkuvasti äidistä, eivät koskaan ole syyttäneet isää väkivaltaisuudesta, mutta sen sijaan monesti äitiä. Kaiken takana on kuitenkin paha isä, joka on lisäksi vainonnut lastensuojelua jatkuvasti puhelinsoitoilla, kirjelmillä, asiakirjoilla (tämä on luultavasti se tärkein syy häntä kohtaan tunnettuun kaunaan). Äiti on sen sijaan normaali suomalainen nainen, jonka suhteen työntekijöillä ei ole mitään huolta eikä vaivaa. Hyvä äiti, kerta kaikkiaan. Huoliraportissa esitetäänkin, että hyvää ei voi simuloida, kun taas pahaa voi.

Raportissa lähdetään johdonmukaisesti siitä, että kaikki on isän tuottamaa konstruktiota, jota lapset robottimaisesti noudattavat. Lasten manipulointi on raportin kirjoittajien mielestä helppoa ja yksinkertaista. Eräs tämän teorian keskeinen ongelma on, että lapset ovat olleet pääosan ajasta äidin luona, välillä hyvinkin pitkiä aikoja yhtämittaisesti ja että äiti on rajoittanut isän yhteydenpitoa lasten kanssa puhelimitse. Erityisesti haastattelu, joka käynnisti raportin laadinnan, tapahtui muutama tunti sen jälkeen, kun lapset olivat tulleet isän luokse monien viikkojen tauon jälkeen. Raportin tekijät olettavat kuitenkin, että isä oli ehtinyt tässä ajassa valmentaa lapset valehtelemaan ja ”tuottamaan” aivan virheellistä tarinaa, mm. toivomaan itselleen uutta äitiä (”on järkyttävää ajatella, miten se vaikuttaa lapseen kun hänet pistetään ääneen toivomaan itselleen uutta äitiä” Entä jos lapsi todellakin toivoi itselleen uutta äitiä? Eikö sekin olisi aika järkyttävä ajatus?).

Raportti on myös vaatinut aikamoisen työpanoksen kaiken sen kiireen keskellä, jota lastensuojelu jatkuvasti korostaa. Kirjoittajilla on ollut viikkokaupalla aikaa omistautua vain selvitystyölleen. Raportin aineistona käytetään myös äidin salaa nauhoittamia puhelinkeskusteluja, mikä on ymmärtääkseni laitonta.

Raportin valmistumisen jälkeen viranomaiset ryhtyivät päättäväiseen toimintaan. He tekivät uuden kiireellisen huostaanoton (aikaisempi oli peruuntunut jaostossa) ja väittivät, että lapset ”tuottivat” nyt aivan uutta kertomusta jonka mukaan isä olikin väkivaltainen. Tämä uusi kertomus oli tietenkin ehdottoman uskottava, siinä missä aikaisemmat kertomukset eivät olleet. Lapset ovat aivan äskettäin, päästyään yhteyteen isänsä kanssa kuvanneet tarkemmin sitä tapaa, millä tämä uusi kertomus on ”tuotettu”. Tämä näyttää kyllä tukevan sitä ajatusta, että lapset olisivat melko helposti vaikutettavissa, mutta nähdäkseni kyse on kuitenkin enemmän kertomuksesta, joka on tuotettu lapsista riippumatta. Sille ei ole juurikaan esitetty konkreettista näyttöä äidin ja sosiaalityöntekijöiden omien kertomusten lisäksi. Viranomaiset eivät suostuneet luovuttamaan tekemiään videonauhoituksia isälle, ennen kuin vasta aivan äskettäin, pakotettuina. Niiden pohjalta näyttää ilmeiseltä että kyseessä on selkeästi äidin lasten puolesta ”tuottama” versio. Molemmat vanhemmat ovat kiistämättä vahvoja persoonia, joita vastaan lapsen on hankala asettua.

Tarinaan liittyy myös mielenkiintoinen syrjintäongelma. Isä on taustaltaan arabi ja uskonnoltaan muslimi. Lapset ovat myös muslimeita ja alun perin kaksikielisiä. Isä on puhunut aina lasten kanssa ranskaa, ja opettanut heille arabiaa. Äidin kanssa hän on puhunut englantia (äiti ei osaa ranskaa). Jo alun perin sosiaalitoimi tuotti selvityksiä, joissa väitettiin, että äiti pystyisi takaamaan lasten monikulttuurisuuden siitä huolimatta, että hän otti heidän pois ranskankielisestä koulusta (ja tarhasta) ja sijoitti heidät suomenkieliseen kouluun. Hän näytti myös jotenkin ajattelevan, että lapset olisivat isän luona muslimeja ja äidin luona luterilaisia (tämä käy ilmi ns. Huoliraportin salaa tehdyistä puhelinkeskustelujen nauhoituksista). Nyt, viimeisimmässä vaiheessa, kun lapset olivat huostaan otettuina ja isän oli määrä tavata heitä valvotusti, katsottiin että paikalla piti olla ranskankielentaitoinen tulkki. Kun tulkki oli sairastunut, niin isälle sanottiin, että hänen tulee puhua tilaisuudessa vain suomea. Kun isä ei tähän suostunut, lapset vietiin pois. Tästä on tehty kantelu syrjintälautakunnalle, joka maaliskuussa 2006 totesi syrjintää tapahtuneen ja edellytti muutosta viranomaisten toimintaan. Eräs sosiaalityöntekijä, joka väittää uskoneensa että miehen osaavan täydellistä suomea, oli kieltänyt häntä puhumasta kahdenvälisessä keskustelussa englantia. Sosiaalityöntekijän mukaan hän totta kai olisi ymmärtänyt myös englantia, mutta hän piti sen käyttämistä turhana, kun sekään ei ollut isän ”oma” kieli. Hän kiisti jyrkästi kohdelleensa isää jotenkin sopimattomasti tai syrjivästi. 

Isä on tehnyt asiasta uuden valituksen lääninhallitukselle ja olen juuri tutustunut sosiaalitoimen vastineisiin. Ne ovat opettavaista, mutta myös kovin masentavaa. Viranomaisten näkemys siitä, mikä on totta, on toinen kuin se mitä tosiasiat näyttävät, ja tätä näkemystä puolustetaan tiukasti, vaikka se jopa heidän itsensäkin mielestä näyttää väärältä. Näkemyksen ydin on, että isä, joka ei siis ole juurikaan voinut olla lasten kanssa kolme
tallennettu

Viina lahjoitukset Bitcoineina tänne :

1J4gaTHuHWqDxacq4HojEcLagiJWLJ5D8X
Sivuja: [1] Tulostusversio 
« edellinen seuraava »
Siirry:  

MySQL pohjainen foorumi PHP pohjainen foorumi Powered by SMF 1.1.21 | SMF © 2006-2007, Simple Machines Validi XHTML 1.0! Validi CSS!